Turvasatamani

Ai kauheeta! Kolmen päivän Helsingin reissu todellakin verottaa. Kroppa on turvonnut kuin munkki rasvapadassa. Sormet hädin tuskin taipuvat. Jalat särkevät ja muutoinkin hapottaa.

Kyllä ei tule ikä yksin. Vaivat pukkaavat samaan kyytiin. Ja kestävyyden lasku.

Laitoinkin tytöille viestiä, että taidan siirtyä aikuisten sarjaan; aloitus aina ajoissa ja lopetus hyvissä ajoin, jolloin elämä maistuu seuraavanakin päivänä. Ja sitä seuraavana.

Kaiken tämän kärsimyksen arvoista on kuitenkin, että omistaa maailman parhaat lapsuudenystävät.

Kävimme Andrea Boccelin konsertissa. Hartwall Areena oli pakattu täyteen kaikenkarvaisia ihmisiä. Kokemus oli hieno. Ensimmäinen puolikas ooppera painotteinen ja jälkimmäinen kevyempää settiä. Siinä istuin kahden rakkaimman ystäväni välissä. Koin olevani onnellinen. Vedet silmissä naurettiin. Hetkittäin nieleskelin palaa kurkussa. Kauneudesta ja siitä onnesta, että olen saanut pitää nämä kaksi mahtavaa persoonaa vierelläni liki 30 vuotta.

He ovat minun turvasatamani ja tukipilarini. Kiviseinä, johon nojaan.

Ulkopuoleiset aina hämmästelevät meidän järjettömän iloista meininkiä.

Silloin kun ei tarvitse sanoa mitään ja toinen tietää, mitä ajattelet, voi nauru olla loputonta.

Näissä kahdessa on sellaiset kaikupohjat, jossa kaikuvat puhtaana kaikki sävyt. 

Kaikki on puhdasta ja aitoa. Musta on musta ja valkoinen valkoista. Ilon sävyt räiskyviä.

Mikään ei ole tasapaksua harmaata. Ei edes hiljaisuus.

Kiistatta parasta on meidän huumorintaju ja hetulanheitto. Lauseet jopa tarpeettoman värikkäitä. Kielikuvat tulvillaan etäisyyksiä.

Näitä naisia minä kannan sydämessäni aina. Heitä minä kaipaan elämääni ikuisesti.

Olemaan konkreettisesti läsnä.

Huomion arvoista on sekin, että olemme hyvin erilaisia persoonia. Yksi on yli-optimistinen ja toinen todellinen realisti, kolmas jostain siltä väliltä.

Luultavasti karma on katsonut, että se olisi liian hyvää asua naapureina, koska asumme ympäri Suomea.

Kuvittelin, että tänään olisin jo täydessä iskussa etsimässä psykoterapeuttia ja suunnittelemassa alkanutta viikkoa. Listaamassa hoidettavia asioita. Päädyin hiljakseen kaivelemaan pensasaitojen alusia auringonpaisteessa. Miehen kanssa kantamaan trampoliinia paremmalle paikalle. Päätin palata arkeen vasta huomenna, kun on pakko.

Perjantainen psykiatrin käynti oli ensimmäistä kertaa lohdullinen. Tällä kertaa koin, että hän ymmärsi minua. Pyysi kertomaan aiemmasta elämästäni. Kiteytti kuulemansa

-          Sinä selvästi jaksat ja kestät paljon kaikenlaista. Ja kun sanot, ettet jaksa enää, se todellakin tarkoittaa sitä että et oikeastikaan enää jaksa. Sinä et taida turhasta valittaa.

Oikein meni. Harva tuntuu sitä ymmärtävän.

Pyysin terapialähetettä. Saan sen. Tietysti. Hänkin oli sitä mieltä, että suuntaus voisi olla psykodynaaminen. Siihen siis lyön korttini. Hyvällä tuurilla pääsen aloittamaan syksyllä, kun kesä on jo haalistuva muisto.

Päätin, että nyt käännetään kaikki kortit. En halua uupua koskaan enää tähän pisteeseen.

Sairaslomankin sain lopuille palkallisille päiville. Tietysti. Turhaan panikoin. Nyt oli siinäkin ensimmäinen kerta, kun koin, että minä voin määrittää oman jaksamiseni. Olisipa niin ollut jo alusta lähtien. Moni päivä olisi ollut helpompi.

Tuollaisen nollaamisviikonlopun jälkeen sisuskunta on tyhjä. Ei autio. Hetkessä eläminen luonnistuu helpommin. Itsensä kuuntelu onnistuu vaivatta. Voin hengittää vapaasti. Väsyneenä kylläkin. Keho on raukea, mutta täynnä. Ajatukset ovat häivähdykisä. Mikään ei kahlitse tai pakota. Suorittamisen viimeisetkin rippeet ovat karisseet Helsingin sateisille kaduille. Suunnittelemattomuus ja päämäärättömyys tuntuvat harvoin vapaudelle, mutta nyt tavoitan sen. Elämässäni on monta pysyvää elementtiä. Tänään olen niitä ajatellut vahvalla rakkaudella. En voisi olla kiitollisempi. Minulla on kaikki tarpeellinen ja enemmänkin. Huonot päivät ja raskaat tunteet pystyy kestämään, kun vain saisin pitää tärkeimpäni. Toivon hartaasti, että voisin olla kokonainen ja kestävä. Sellainen jolta myös saa voimaa. Riittävä äiti ja puoliso, luotettava ystävä ja rakastettava ihminen. Muistan aina, miten kerran keskustelin työpaikalla erään naisen kanssa. Juttelimme musiikista ja minä viittasin Juha Tapion kappaleeseen Ohikiitävää:

-          Kuuntelin tuossa radiosta mielettömän kaunista biisiä, jossa lauletaan siitä ”Mitä toivot, että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää.” Minä ainakin toivon, että minusta jää jotain hyvää jälkeeni! Sellaista, että ihmiset muistaisivat minut sisältä kauniina ihmisenä. Sellaisena, jota eniten ohjasi rakkaus.

-          Minä en välitä pätkääkään siitä, mitä muut ajattelevat. Enkä halua, että minusta jää mitään kenellekään. Vastasi hän.

Olen usein kahlannut tässä surullisessa keskustelussa. Miksi kukaan ajattelisi noin? Elämähän perustuu täysin vain vuorovaikutuksiin. Jollei perustu niin mihin sitten? En minä halua jättää musertavaa ikävää tai tappavaa surua jälkeeni. Haluan, että minun muistossani olisi kevyt henkäys ja hauskoja tarinoita. Sellaisia, jotka tekisivät jonkun jäljelle jääneen päivästä paremman. Hymyileviä ja aurinkoisia. Lapsilleni toivon kestävää perustaa. Vahvoja juuria ja vankkaa vahvuutta.

Kuolemasta puhuttiin myös tyttöjen kanssa Helsingissä. Meillä on erilaisia toiveita, miten hautajaiset tulisi järjestää. Yksi meistä ei missään tapauksessa halunnut täytekakkua tarjolle ja toiselle tärkeintä oli muistotilaisuuden järjestäminen meren rannalla. Minä haluan tulla tuhkatuksi ja missään tapauksessa minua ei saa haudata maahan ilman villasukkia. Aion jäädä kummittelemaan, jos toivetta ei toteuteta!

Kaikkinensa minulle on se ja sama, millaiset hautajaiset ovat, koska nehän ovat jäljelle jääneiden tapa käsitellä surua. Siinä kohtaa minä en välitä kakuista tai juhlapaikoista. En edes siitä onko paikalla pelkästään pappi vai iso joukko surijoita. Uskon, että siinä kohtaa olen jo osa kosmista energiaa, vailla maallisia murheita.

Toivottavasti en houkuttele kuolemaa puhumalla siitä ääneen. Miksi se aina tuntuu siltä, että sellainen on mahdollista edes?

Sama kun mietin, että pyytäisin vanhempiani lapsenvahdiksi kesäkuussa. Sillä tilaan luultavasti äidille sairaalareissun. Argh! Enkä edes ole taikauskoinen.

Kello hiipii taas aamuyön puolelle. Minä hipsin untenmaille ja annan pienen armahduksen heräämisen suhteen. Vasta yhdeksältä. Arki.

Nyt jo ikävöin aikaa lasten kanssa. Ja sitä, että miehellä ei olisi töitä. Voisi vain tehdä asioita ja nauttia.

Mikä siinä sitten on, että positiivisia asioita ei voi houkutella puhumalla niistä ääneen?

Kuuleeko lottovoitto? Kuuleeko?

No ei kuule. Ei.