Kolmikantaneuvottelu

Perjantain painajainen ohi.

Keskustelu oli toisaalta helpotus. Ehkä pääsääntöisesti siksi, että se on ohi. Tulokset jäivät mielestäni kohtalaisen ohuiksi. Henkisesti kokemus oli kovin rankka. Koko loppu päivän olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Jäsentely ei luonnistunut lainkaan.

Onneksi illalla oli jooga. Pelkkä hengittäminen tekee hyvää. Päivän toinen pelastus oli, kun meidän vastaava työterveyshoitaja ilmoitti osallistuvansa keskusteluun. Hän oli jokseenkin tympääntynyt ja näreissään siitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin oli yksikössämme tehty riskikartoitus HSE asioista. Silloin oli kirkkain silmin sanottu, että meillä kaikilla on kaikki hyvin. Kaikilla on hyvä olla!. Meillä ei ole riskejä. Todellisuudessa työryhmässä oli ollut eriäviä näkökulmia, mutta niiden yli oli perinteisesti tallottu suuremmilla saappailla.

Keskustelu alkoi lääkärin pienellä, köyhällä, summaamisella, että on tullut huoli tämän henkilön hyvinvoinnista. Se tämä olin minä. En etunimellä tai kohti nyökättynä hän, vaan tämä. Puiseva esine ja tilanteesta poissaoleva?

Minä itkin. Esimieheni esimiehen ensi sanoista lähtien oli selvää, että hän on työnantajan edustaja. Hänellä oli vahva defenssi päällä. Väitti asian tulleen yllätyksenä hänelle. Ja vain vuotta aiemmin olin kuulemma pyytänyt enemmän vastuita. Muistini toimii heikosti, mutta olen melko varma, että tuolloin vain kirjattiin exceliin oikeat nimet oikeisiin tehtäväkohtiin. Hän ei ehkä vain tiennyt, että nekin asiat kuuluivat minulle.

Suurin osa keskustelusta sivusi sitä, millaisia muut ihmiset ovat työkentälläni. Esimieheni esimiehen mielestä minun pitäisi olla vähemmän vastuuntuntoinen, käytännössä tehdä huonompaa jälkeä ja sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Kaupanpäällisenä vielä hyväksyä se, ettei asioita pystytä muuttamaan oikeastaan laisinkaan. 

Lääkäri yritti välillä oikoa keskustelun kulkua laiskahkosti kohti konkreettisia apukeinoja. Terveydenhoitaja tavoitti pointin. Hän ehdotti, että minulle annettaisiin kehityskohteita, koska selvästi olen kehittäjä tyyppiä. Esimiehen esimies oli eri mieltä. Ei uskonut, että minun vastuualueellani se olisi tarpeen saatikka mahdollista. Lupasi kuitenkin palkata toisen ihmisen avuksi. Vallitsevan tilanteen vuoksi myös välittömästi määrätä juuri taloon tulleen uuden ihmisen vastaamaan minun töistäni, kunnes uusi henkilö löytyisi. Sanoin kyllä, että pelkästään perehdyttäminen on aika suuri työ ja jos sen joutuu tekemään kaksi kertaa putkeen muutaman kuukauden sisällä työ tuntuu melkoisen suurelta.

Vastakaiun puutteessa päätin, etten astu taloon ennen kuin joku muu on ensimmäisen perehdyttämisen tehnyt.

Koin äärimmäisenä loukkauksena asenneongelmat. Sen ettei minun hyvinvointini ollut kovinkaan tärkeää. Keskustelu liikkui keskitasoisella asteella. Argumenteista huomasi heti, ettei kumpikaan tavoittanut toista, vaan keskustelu meni pahasti ristiin:

- Kaikki eivät voi tehdä niin kuin sinä toivoisit. Enkä nyt tarkoita, että sinun tapasi olisivat jotenkin huonoja. Totesi esimieheni esimies pää kallellaan.

- Minä toivon, että kaikki tekisivät siten kuin firman työohjeissa suunnilleen sanotaan ja bonusta olisi, jos löytyisi positiivista ja eteenpäin vievää asennetta. En ole pyytänyt ketään tekemään erityisesti minun tavallani. Vastasin hänelle epätoivosta solmussa. Ajatuksissani ymmärsin, etten tule saamaan mitään viestiä läpi oikein ymmärrettynä.

Asia tuli harvinaisen selväksi: tässä firmassa minulla ei ole tulevaisuutta. Sellaista päivää en tule näkemään, että joku ymmärtäisi minussa olevan potentiaalin ja pystyisi osoittamaan tehtäviä, joissa firma niistä eniten hyötyisi. Tämän jälkeen otsassani on polttomerkki huonosta jaksamisesta, joka meidän firmassa tarkoittaa todellisten, oikeanlaisten haasteiden,  lipumista minun ulottumattomiin. Vaikka tiedän, että esimiestöissä piilevät ne todelliset ongelmat, en pysty lohduttamaan itseäni tarpeeksi. Sieluni on auki revitty, sen päälle syljetty ja lopuksi vielä kustu. Kukaan ei koskaan tule olemaan tarpeeksi pahoillaan siitä, että minun elämäni, terveyteni, työmotivaationi ja sieluni täytyi rakentaa uusiksi huonon esimiestyön takia.

Moni uupunut ei ole edes uskaltanut avata suutaan ennen romahdusta. Minä avasin. Turhaan yritin.  Hukkaan heitettyä sanomista. Ehkä siksi kaikki tuntuukin niin monin verroin pahalta. Ohitetuksi ja ylenkatsotuksi tulemisen tunne on musertava. Onneksi minäni on vahva. En tarvitse muiden ihmisten hyväksyntää ymmärtääkseni oman arvoni. Olen enemmän kuin työni. Olen enemmän kuin ala-arvoiset suhtautumiset tai surkeat esimiehet. Olen arvokas tällaisena ja uskon, että oikeanlaiset haasteet ja työ vielä löytyvät. Minun täytyy nyt vain levätä, kerätä voimat ja kartoittaa uskaliaimmat unelmani ja lähteä niitä kohti.

Mutta ensin täytyy levätä.

Itkeä pahaolo pois.

Raivota kiehuvat tunteet ulos.

Lohduttaa itseni kasaan.

Kerätä sirpaleet.

Näyttää niille.

Sitäkin mietin, että tulikohan tämä keskustelu liian aikaisin. Olisiko minun pitänyt saada kasata itseäni enemmän? Olisiko esimiehen pitänyt ensin käydä kurssi, miten kohtaat uupuneen ihmisen? Voisiko silloin lopputulos olla toisenlainen? Uskon, että olisi voinut. Voi miten paljon onkaan aina kiinni siitä, miten ihminen toisen kohtaa. Sanoilla ei niin ole suurta painoarvoa, jos olemuksesta huokuu aitous, vilpittömyys ja avoimuus. Jos vastaanotto on umpimielinen, torjuva ja puolusteleva on aivan sama, millaisia korulauseita suustaan syytää. Nytkin uuden ihmisen palkkaaminen on konkreettinen hyvä keino tasata työkuormaa, mutta tuollaisen asenteellisena myönnytyksenä se tuntuu lyönniltä kasvoja vasten.

Ota siitä saatana kaveri sitten!

Ylianalysointi on varmasti yksi helmasynneistäni, mutta en voi välttyä ajatukselta, miten paljon yritykselle tekevät hallaa huonot esimiehet. Puhumattakaan siitä, miten suuri vaikutus esimiehillä on alaistensa kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Pahoin pelkään, ettei vastuu paina oikealla tavalla. Ainakaan tässä talossa.

Sattumalta silmiini osui artikkeli, jossa käsiteltiin työuupumusta. Siinä konkreettisesti todettiin, että perfektionismiin taipuvaiset nuoret naiset ovat suurin riskiryhmä. Huomautettakoon jälleen, miten suuri rooli esimiehellä on tuntea alaisensa ja tunnistaa hänen potentiaalin lisäksi myös mahdolliset kipukohdat. Artikkeli herätteli minua yksinkertaisella listauksella asioista, joita työntekijä voi tehdä pitääkseen työvireensä hyvänä sekä työnantajan keinoja huolehtia yksittäisen työntekijän hyvinvoinnista.

Työntekijän keinoja

•    Selkeä rajanveto työn ja vapaa-ajan välille.

•    Riittävä lepo, omasta kunnosta ja ihmissuhteista huolehtiminen.

•    Tehtävien rohkea priorisointi ja kyky sanoa ei.

•    Ammattitaidon ylläpito.

Työnantajan keinoja

•    Kannustava ja avoin työilmapiiri.

•    Työtehtävien selkeä määrittely ja työnohjaus.

•    Työntekijöiden osallistaminen työn kehittämiseen.

Työterveyden asiantuntemuksen ja tuen hyödyntäminen.

http://hyvinvointi.ts.fi/elama/velvollisuudentunne-lisaa-naisten-tyouupumusta/

On aika surullista huomata, että itse on valveutuneesti pyrkinyt tekemään kaikkensa työnkuntonsa eteen. Rajanveto työajassa tuli vastaan jo kauan sitten. Päätin pitää kiinni työajasta mahdollisimman tiukasti, jotta jaksaisi paremmin. Työmatkoja lukuun ottamatta olen kutakuinkin pystynyt pitämään ylityötuntimäärän noin +100h / vuosi. Jälkiviisaana harmittelen suostumustani hyväksyä kokonaispalkka. Minulle ei siis makseta mistään ylimääräistä, enkä saa myöskään vapaapäiviä. Minulla on oikeus ”hoitaa asioita” sillointällöin työajalla. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Mielestäni kokonaispalkka kuuluu pelkästään johtoryhmälle. Pystyn asian kanssa kuitenkin elämään, koska pyrin pitämään työtunnit kurissa. Palkka ei muutoinkaan ole ensisijainen keino motivoida minua.

Riittävän levon merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Olen opetellut elämääni rutiinin. Nukkumaan kymmeneltä, ylös kuudelta. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän haluan tuosta rutiinista joustaa. Kahdeksan tunnin unet eivät ole vuosiin enää riittäneet. Vuosilomat eivät ole riittäneet. Mikään lepo ei ole riittänyt palautumiseen. Merkit ovat olleet ilmassa pitkään, mutta en ole halunnut kohdata tosiasioita. On helpompi selittää, että tarvitsen vain paljon unta ja omaa aikaa ja lepoa jne. Huomattavasti helpompi kuin myöntää, ettei työ anna minulle oikeastaan mitään, paitsi harmaita hiuksia, stressiä ja katkonaisia yöunia.

Osaanko sanoa Ei? En. Tai kyllä, mutta en riittävän ponnekkaasti. Olen opetellut ein sanomista, sitäkin jo vuosia. Yksityiselämässä on helpompi vetää rajoja ja kieltäytyä ylimääräisestä ohjelmasta, jota ei koe tarpeelliseksi. Työelämässä rasti on huomattavasti vaikeampi. Minun suurin kompastuskiveni tunnollisuuden lisäksi on se, että koen suurta myötätuntoa muita kohtaan. Kun näen toisen sellaisessa tilanteessa, jossa itse ehkä olen aiemmin ollut, en voi kieltäytyä auttamasta. Pohjimmiltani uskon hyvään. Jokaiselle ihmiselle pitää antaa mahdollisuus. Hyvä tulee hyvän luokse. Mitä näitä nyt on?

Todellisuudessa, jos ihmiset olisivat empaattisempia, olisi kaikilla parempi olla. Kolmikantakeskustelussakin toin asian esiin. En halua myötäytyä yrityksemme epäterveeseen ja itsekkääseen kulttuuriin. Siitä huolimatta, että asia kuormittaa minuakin, haluan olla mieluummin mukava ja joustava työkaveri kuin kusipäinen-minä-ensin pyrkyri. Toisaalta totuus piilee heikossa työn rajauksessa. On vaikea sanoa ei, kun ei tarkkaan tiedä, mitä omaan työnkuvaan prikulleen kuuluu. Käännän katseeni avuttomana esimiehen puoleen. Joka puolestaan katsoo toiseen suuntaan. Hän on näissä yhtä avuton kuin minäkin. Mutta hänen kuuluisi kantaa vastuu. Hänen kuuluisi ratkoa nämä ongelmat.

Olen näiden kohta yhdentoista työvuoden aikana osallistunut kolmelle kurssille. Työturvallisuuskorttia ja muita sisäisiä ohjelma tms. koulutuksia en laske, koska ne ovat pakollisia. Ne eivät varsinaisesti kehitä minun ammattiosaamistani. Ollakseni rehellinen näistä kolmesta kurssista yksi oli myös työnantajan järjestämä, mutta sillä oli yleispätevästi ammattitaitoani ylläpitävä vaikutus. Kaksi talon ulkopuolella pidettyä koulutusta olivat varsinaisesti silmiä avaavia. Niistä sai ikävästi uusia ideoita ja jopa työkaluja, miten asioita pitäisi hoitaa ja ratkaista. Niiden pohjalta syntyi kollegan kanssa yhteistyössä myöskin konkreettinen parannusehdotus. Sellainen, jonka avulla voitaisiin todistetusti saavuttaa sekä rahallista säästöä että järkevöittää tehtävänjakoja.

Uskon, että se oli esimieheni esimiehelle ensimmäinen kerta, kun hän sai jotain niin viimeisteltyä ehdotusta alaisiltaan nähtäväksi.

Hommahan tietysti ulkoistettiin sujuvasti eteenpäin. Meiltä tuli idea. Hyvä sellainen. Toiset nimet alle ja ideaa viemään eteenpäin. Ilman meitä.

Alkuun meitä kyllä pidettiin satunnaisesti ja  näennäisesti mukana. Ikävä kyllä idea on kärsinyt matkalla pahasti.

Kuvasimme yksityiskohtaisesti strategiamuutoksen ja sen osa-alueet. Projektille nimetty uusi vetäjä sotkee perusasioita keskenään. Tässä taitaa käydä, kuten monesti aiemminkin. Mennään perä edellä puuhun. Ei ymmärretä asioita, mutta halutaan olla nimettynä mahdollisimman moniin projekteihin.

Se siitä ammattitaidosta sitten sillä erää.

Ammattitaidon ylläpito tarkoittaa mielestäni uusien tuulien haistelua ja analyyttistä ajattelua. Mitä niistä uusista jutuista voisi omassa työssään hyödyntää? Sitähän voisi tehdä myös vapaa-ajallaan, jos ei olisi työpäivän jälkeen niin loputtoman puhki.

Voihan olla, etten ole unelma ammatissani. Uskon silti, että voisin olla. Jos vain ympäristön ja minun omat intressini olisivat samassa linjassa.

Ai kauheata, miten kuulenkin kolmikantakeskustelun ilmapiirin päässäni.

"Kaikki eivät voi tehdä niin kuin sinä haluat."

En selkeästikään osaa asettaa sanoja niin, että ne ymmärrettäisiin aina oikein. Joskin sama ongelma ei toistu yksityiselämässäni, eikä suinkaan kaikkien työkavereidenkaan kanssa. Ymmärtämisongelma koskee vain tämän yrityksen keskijohtoa ja muita ylempiä tasoja. Huvittavaa.

Mitä he pelkäävät? Kenties sitä, että ymmärtävät oikein? Sitäkö, että olenkin enemmän kuin pelkkä kaunis hymy ja suloinen olento?