Huomaamatta paremmalla puolella

Kovin vähäistä on toiminta ollut. Flunnsa täytti kolme viikkoa ja edelleen on jatkuva niistotarve. Luultavasti saamani flunssalääkitys myös väsyttää, sillä päivät menevät enemmän tai vähemmän tokkurassa kokoajan. 

Päiväkahvit tarjosin ystävälle, hän toi makeaa.  Juniori veti samaan aikaan jotain isoa mielenosoitusta, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Nekin kohtaukset aina osuvat siihen, kun minulla olisi seuraa tai jonnekin pitäisi lähteä.

Pihatöitä olen yrittänyt aina muutaman lapiollisen verran. Siihen se melkein jää, kun alkaa yskittää ja pintahiki nousee samaa tahtia kuin voimat vähenevät.

Eilen kävin myös tapaamassa terapeuttia. Ihan ok oloinen tyyppi, vaikka eihän sitä kerran perusteella voi vielä sanoa oikein mitään. Pidin 45min monologin omasta henkilöhistoriastani. Sitä kertoessa aina itsekin havahtuu, miten monenlaisessa sopassa sitä onkaan tullut keitetyksi. Hiukan se myös lohduttaa, kun ulkopuolinen havaitsee saman ja ikään kuin ihmettelee, miten olen ylipäätään jaksanut elämässä. Niinpä niin!

Huomenna on perheretki Tallinnaan.  Lasten ehdoilla, ilman suunnitelmia.

Kehollisesti koen olevani jotenkin kipsissä. En osaa määritellä johtuuko se tästä pitkästä sairastamisesta vai siitä, että töihin paluu on nurkantakana. Ehkä hiukan molempia. Kaikki tuntuu kuorelta. Sisin on pahasti eksyksissä ja harmaan usvan kietomana. En jaksa päästä käsiksi itseeni. Ajelehdin päivästä toiseen.

Aika on mennyt nopeasti. Pää on ollut enemmän pinnan alla kuin päällä. Huomaamatta on saanut levättyäkin. Suurin osa ajasta on mennyt asioiden pyörittelyyn ja käsittelemiseen.

Huomaamattani olen selvinnyt paremmalle puolelle.

Jalkojen alta vajonnut maa on jälleen kiinteämpää. 

Pienen ajatuksen verran uskallan luottaa, että elämä kantaa.