Grande Finale

Viimeinen sairaslomapäivä. 

Huomenna töihin. 

Viimeiset päivät olen pyrkinyt vain olemaan. Tylsyttääkin jo vähän. 

Huolenpoikanen tulevaisuudesta on asettunut rinnan alle. Pelottaa, että se kasvaa möykyksi. Asteikolla yhdestä kymmeneen noin kuutosen verran. Kai se luetaan kestettävissä olevaksi huoleksi.

Harmittavasti töissä osastopalaveri oli siirretty juurikin huomiselle. Olin ajatellut, että voisin sopeutua rauhassa, mutta nyt mennään suoraan syvään päätyyn. Joudun kohtaamaan kaikki ihmiset kerralla ja kuulemaan epämääräisiä mnöh mnöh kommentteja luultavasti esimiestasolta pelkkää hiljaisuutta. Mutta hypätään nyt kuitenkin. Yritän elää vahvassa toivossa, että pysyn kasassa. Osaan toivottavasti vahvasti ilmoittaa omat rajani. Teen työni vain välttävästi, kuten muutkin. En kurkottele tähtiin, vaan yritän selvitä arkipäivistä hengissä. Yritän löytää riittävästi henkireikiä, jotta voin pysähtyä kuuntelemaan itseäni. 

Toivon, että löydän energian aloittaa taas harrastuksia. 

Haluan painaa play nappia – alkaa elämään.

Äidin seuraavat syöpäkuvaukset ovat ensi viikolla. Tässä on ihmiselämän kokoinen kysymysmerkki ilmassa. Löytyykö jotain? Mitä on edessä? Onko minulla äitiä hetken päästä? Muuttuuko elämä pelkästään kuoleman odottamiseksi? Vai tuleeko helpotus? Terveen paperit ja toivotus: ei tässä mitään hätää ole.

Toissapäivänä sain myöhään illalla viestin eräältä toimittajalta, joka kyseli nähdäänkö me firman gaalassa. Kertoi myös läpikäyneensä burnoutin. Vähän lohdutti. Ilahduttaa, että joku uskaltaa lähestyä ja kysyä kuulumisia. Työpaikalta harva on rohjennut. Välillä tympii, että suurin osa ihmisistä on niin ongelmissa omien tunteidensa kanssa. Töissä vedetään jotain työroolia, eikä uskalleta olla tavallisia ihmisiä. Huomennakin heidän on helpompi puhua minun flunssastani kuin siitä, että olen ollut poissa yli kolme kuukautta. Antaa heidän elää niin. Minä kohtaan. Minä kysyn. Ehkä joku päivä ympärilläni on työyhteisö, jossa on enemmän uskallusta. Toivon niin. Ehkä myös löydän sellaisen työn, jonka koen merkitykselliseksi. Sitäkin toivon. 

Tällä hetkellä en pysty ratkaisemaan yhtälöä omista taidoistani ja toiveistani sovitettuna johonkin tiettyyn toimenkuvaan.

Jotain sisällä on vielä pahasti kesken.

Asetan toivoni tulevaan terapiaan.

Ehkä vihdoinkin saan kaikki palikat kohdalleen.

Elän elämäni onnellisena. Töitä tehden. 

Uupumatta.