Minulla on enemmän kuin koskaan toivoin

Edelleen pää täynnä räkää. Nöyrryin varaamaan päivystysajan terveyskeskukseen. Epäilemättä tulee taas kummastelua, koska en voi syödä antibiootteja. Käydään nyt kuitenkin kokeilemassa.

Eilen oli äitienpäivä. Meillä perinteisiin kuuluu lahjat ja parempi aamupala sekä kakku. Aamupalaa ei tuoda sänkyyn, koska en kestä ajatusta syödä sängyssä. 

Katettuun pöytään on kiva mennä, varsinkin kun lasten silmät loistavat ylpeänä. 

He muistivat omat lempiherkkunsa! 

Tunteella tehdyt kortit ja tänä vuonna huolehdittu auringonkukan taimi aluille. 

Olen kiitollinen ja onnellinen. 

Nöyrä. 

Olen saanut elämässäni enemmän kuin toivoin.

Oma äiti. Nainen, jonka ansiosta minä osaan katsoa maailmaa lasten silmin. Hänen suurinta hyvettään – kärsivällisyyttä - en ole oppinut niin hyvin. Tänään hän on jälleen tutkimuksissa. Syövän metsästyksestä on tullut kohta jo taidetta. Seuraavan kerran kolmen viikon päästä kuvaukset, jotka menevät solutasolle. Pelottaa. Elämä kuitenkin aina menee niin kuin on mennäkseen.

Kela pyytää lisäselvityksiä. Eivät voi maksaa ennen sitä.

Jos pienen pieni jaksaminen oli, niin se hukkui tähän. Byrokratia on asia joka sairastuttaa lisää. Ihmettelen järjettömästi sitä, että Kelassa aina vain kyseenalaistetaan lääkärin kirjoittama sairasloma. Miksi?

Miksi lomakkeet ja hakemukset eivät ole riittävän yksiselitteisiä? Miksi lääkärit eivät tiedä, mitä heidän kuuluisi lausua, jos tietävät mihin tähdätään?

Paskinta kaikessa on se, että Kelan lääkäri voi näkemättä potilasta mitätöidä kollegansa arviot. Onko Kelan lääkäreillä joku Jumala-koulutus lisänä, jos eivät luota oman ammattikuntansa tekijöihin, jotka kuitenkin ovat tavanneet potilaan?

Huomiselle olen laskenut yhden työhakemuksen rustaamisen. 

En usko hetkeäkään, että paikka olisi minun. 

Teen kuitenkin hakemuksen, ettei kaduta jälkeenpäin ja bonuksena saan CV:n siistittyä englanniksi. Helpottaa tulevaisuudessa työnhakua. Oikeastaan en jaksaisi. Ajatus töihin palaamisesta on taas vienyt kyvyn rentoutua. Iltaisin uni ei tule. Päivisinkin havahdun usein siihen, etten pysty tekemään mitään. Ahdistaa. Ajatus siitä, että en ehkä tule kuitenkaan kohdatuksi mitenkään. Ajatus siitä, että ihmiset luulevat minun olevan ehyt ja jaksava. Pelko siitä, että putoan lähtöpisteeseen nopeammin kuin kerkeän edes hahmottaa, mistä hommista aloittaisin palattuani pöydän ääreen. 

Sairaspäiviä on jäljellä niin vähän. Liian vähän. Arki muuttuu totaalisesti. Pelkään jääväni sivustaseuraajaksi.  Epäilen, etten kykene millään järjestämään arkeen riittävästi lepohetkiä. Aina on jotain pakollista.

Huomenna pitää myös soittaa johonkin keskukseen, joka lupasi etsiä minulle psykoterapeuttia. Saan kuulla löytyikö keneltäkään vapaita aikoja. Sen jälkeen voin vielä arviointikäynnin jälkeen punnita haluani terapiaan. Siinä tapauksessa, että vaihdan työpaikkaa, voin hyvästellä terapia-aikeet. Vanhassa työpaikassani siitä varmasti olisi etua. Tästä en jaksa stressata. 

Menee tulee tai olkoon vain.

Minulla on järjetön halu pysäyttää aika. Sellaiseen hetkeen, että näkisin lapseni, tuntisin tuulen ja aistisin onnen häivähdyksen. Saisin viipyä siinä tunnelmassa niin kauan kuin toivoisin. Toisinaan koen, että olen jossain kaukana kaikesta. Elämä lipuu ja päivät vaihtuvat. En ehdi reagoimaan. En ehdi tuntemaan ja aistimaan sitä tärkeintä ja kauneinta. Haluaisin olla sellaisessa rauhan tunteessa, jossa uskoisin, ettei ole hätää ja kaikki järjestyy. 

Seurata luontoa hidastettuna. 

Antaa kauneuden upota sieluuni hitaasti, lohduttaen. 

Siedän vaivoin ajatusta, että lapset kasvavat.