Aamuihmisen ahdistus

Kauheat itsesyytökset päällä siitä, kun en nouse kahdeksalta. Tänään taas. Useimpina aamuina sama homma. Vaikka heräisin 8:15 niin ehdin soimata itseäni.

Väsyttää järjettömästi, mutta en osaa olla armollinen itselleni. Yritän ponnettomasti vastata syytöksiin, että on ihan hyvä nukkua riittävästi. Arvatenkin syyttävä ääni voittaa taistelun. Se tekee sielusta tunkkaisen.

Joku järjetön tarve minulla on seurata suunnitelmiani ja aikomuksiani pilkuntarkasti. Ja sitten taas toisinaan pystyn olemaan hyvinkin rento suunnitelmien muuttuessa. Tämä aamu nukkuminen on joku kestoaihe, josta pahoitan mieleni.

Toisinaan mietin, käykö kukaan muu itsensä kanssa jatkuvasti näitä tällaisia taisteluita.

Olen oikeasti aamuihminen. Rakastan aamun raikkautta ja hiljaisuutta, kun muut vielä nukkuvat. Saan ehdottomasti eniten aikaiseksi juuri aamusta. Ehkä se negatiivisuus tulee myös siitä, että tietää menettäneensä jotain hyvää.

Kaiken pidempään nukkumisessa pilaa se, että se on koiranunta. Eriasia olisi posottaa täyttä häkää, mutta enimmäkseen se on sellaista ”mä vielä hetken pidän silmiä kiinni”. Säpsähtelyä.

Ja nyt sairaslomalla kun minulla olisi kaikki aika maailmassa.

Tämä(kin) on niin turhaa!

Ylipäätään luulen, että minun suurin ongelmani on laaja osaamisen ja tekemisen taito.

Tarve saada tehokkaasti aikaan jotain.

Varsinkin näin keväällä iskee siivousvimma, pihanlaittovimma, ruoanlaittovimma, leipomisvimma, sisustusvimma, urheiluvimma. Enkä tarkoita vimmalla nyt sitä, että saisin jotain aikaiseksi. Lähinnä pyörittelen ajatuksia päässä kevätpörriäisen tapaan. Jospa vihdoinkin saisi kaapit siivottua. Jospa nyt aurinko ajaisi pesemään ikkunoita. Josko tästä nyt lenkille lähtisi, kun tietkin ovat sulaneet. Sisustus kaipaa jotain piristystä ja keväistä. Ihanaa, taas saa tuoreita kasviksia. Tässähän vallan intoutuu parsapiirakoista. Harvanvarteenkin on riemullista tarttua. Hetkeksi.

Ja heti perään iskee kakofonia. Haluaisin ja tahtoisin, mutta voimavarat eivät riitä edes priorisointiin. Haluan kaikkea yhtä paljon ja yhtä vähän. Kaikki elämässä on keskeneräistä ja tulee olemaankin. Mille sitä sitten alkaisi?

Päädyn rääpimään sieltä täältä. Mikään ei tule valmiiksi. Samaan aikaan uusia tekemisiä nousee kevätversojen tapaan. Niitä pulpahtelee väärissä kohtaa. Hetken perästä jää miettimään, että mitä minä juuri äsken ajattelin.

Jostain syystä muut ihmiset aina minulle kauhistelevat, miten aikaansaava olen. Heillä ei ole mitään käsitystä, missä minun rimani on. Eikä ole minullakaan. Teen ja jätän tekemättä. Siirrän huomiselle ja ensi vuodelle. Enimmäkseen pörrään kuin paskakärpänen, kauhealla surinalla kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes läkähdyn.

Työelämässä on eri tavalla helppoa, koska tekemiselle on aina jokin tavoite ja määre. Muulle elämälle sitä ei ole.

Töissä ei auta olla pitämättä rutiineista, koska kaikissa työtehtävissä niitä löytyy. Olen kritisoinut sitä, että työnkuvan ja tavoitteen pitäisi olla päivänselvä sen tekijälle. Näinhän ei usein ole. Siitä huolimatta työpäivän aikana suurin osa ihmisistä tekee edes jokseenkin oikeita asioita. Yrittää tuottaa firmalle pääomaa. Toiset osaavat sen paremmin kuin toiset.

Yksityiselämässä onkin pelkkiä avonaisia ovia. Rajattomasti mahdollisuuksia valita asioita elämäänsä ja sulkea pois sellaiset vaihtoehdot, joista ei pidä. Paljon on vastuuta ja rutiineja, mutta tekemistavan saa ainakin valita vapaasti. Joku pitää huushollin putipuhtaana 24/7, toinen voi huoletta elää kaaoksessa ja likaisuudessa. Ihmisillä on hyvin erilaiset käsityksetkin siitä, mikä on siistiä ja puhdasta.

Rutiineiden ja velvollisuuksien jälkeen jää vielä tunteja käytettäväksi harrastuksiin, matkusteluun, ystäville, kulttuurille jne. Ei ihme, että välillä on hukassa, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Onnellisuutta ja terveyttä kyllä, mutta millaisia asioita tehden haluan elämäni vähäiset tunnit käyttää?

Minä käytän ne näköjään haluamisten vatvomiseen.

Miten minä ihailenkin heitä, jotka osaavat oikeasti elää hidasta elämää! Tietävät mitä haluavat ja keskittyvät niihin. Vai onko todellisuus oikeasti sellaista? Somen kautta ymmärrettävästi välittyy väärä kuva ihan kenen tahansa arjesta, mutta kyllä toiset tuntuvat ehtivän tekemään paljon itselleen kivoja asioita.

Ainakin he tietävät, mistä pitävät!

En tiedä, mitä karsisin elämästäni.

Onko se vain tämä uupumus, joka tekee arjesta niin vaativaa, että kun tulee edes pieni rako, sitä vain makaa raatona?

Vai onko se vain minun korvieni välissä?

Miksi en itse hyppää oravanpyörästä ja läksi tuntureille elämään yksinkertaisesti?

Pääasiassa olen kyllä tyytyväinen elämääni ja arkeeni. Kaipaan vain sitä yhtä isoa intohimoa, johon haluaisin satsata. En haluaisi olla tällainen joka suuntaan pyrkivä. En halua osata kaikkea ja tehdä niitä satunnaisesti.