Tunteet kulkevat laidasta laitaan

Menipäs aika eilen nopeaa. Liki seitsemän tuntia työkavereiden kanssa syömistä, juomista ja juttelua. Toki muistimme sanoa toisillemme senkin, että olemme enemmän kuin vain työkavereita. Pystymme puhumaan avoimesti myös henkilökohtaisista kriiseistä tai ongelmista. Iloista ja suruista. Ollaanhan me tehty töitä yhdessä liki kymmenen vuotta. Oltu toistemme tukipilareita, tsemppareita ja kopittelupareja. Aikuisena harvoin pystyy solmimaan näin avoimia ja välittömiä ihmissuhteita. Todellinen munkki, että ollaan osuttu samaan työpaikkaan.

Laitoin kutsua facebookissa meidän perinteiselle juhannuporukalle. Kyselyä, vieläkö traditio pidetään hengissä. Mies kyllä auliisti muistutti reaaliteeteista, että muut ihmiset eivät tässä kohtaa vielä mieti juhannusta, vaan he tekevät päätöksen edellisenä torstaina. Minua se ahdistaa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ihmiset eivät voi sanoa kyllä tai ei välittömästi. Kyseessähän on vain innostuksen ilmoitus ja vahvistus, että aikoo yrittää järjestää asiansa siten, että pääsee osallistumaan.

Jokainen meistä tietää, että elämä voi muuttua silmänräpäyksessä ja toisinaan suunnitelmiin tulee muutoksia. Odottavatko ihmiset sitä, että jotain vielä parempaa voisi tulla tarjolle? Järjestäjänä koen hiljaisuuden halveksuntana. Senpä vuoksi kysyinkin, pidetäänkö kiinni traditiosta vai ei. Taidankin käydä päivittämässä tapahtumaan tiedon, että minulta jo toinen kaveri kyseli juhannussuunnitelmia.

Jos omat perinteet eivät jatku, haluan ehdottomasti tehdä jotain muuta.

Done.

Olen ärsyyntynyt. Inhoan ihmisten opettamista tällaisissa perusasioissa.

Kai nyt jokainen pystyy sanomaan, jos jokin asia kiinnostaa tai ei?

Työpaikkailmoituksia on tullut kahlattua läpi säännöllisesti. Mitään kiinnostavaa ei ole tullut vastaan. Todella masentavaa. En halua palata vuosiksi vanhaan.

En halua hypätä tyhjän päälle.

Enkä varsinkaan rynnätä ojasta allikkoon -  vieläkään.

Joudun lohduttamaan sydäntäni, joka on vereslihalla kivusta. Samalla pitäisi pystyä keksimään jotain luovia ratkaisuja. Turvallisuushakuisuus istuu selkäytimessä. Kaikki ajatuskulut jäävät haaleiksi raidoiksi taivaanrantaan. Puuttuu vahva usko, joka tekisi suuntaviivoista näkyviä.

Tänään oli keväinen sää. Viisi minuuttia paistoi aurinko. Viisi minuuttia tuli taivaan täydeltä rakeita. Viisi minuuttia satoi vettä. Ja sama ralli alusta. Joka kerta kun katsoin ikkunasta, säätila oli muuttunut radikaalisti. Sytytin valot. Viiden minuutin päästä sammutin ne.

Eilinen ilottelu muistutteli vatsanpohjassa vellontana ja vilunväreinä koko kehossa. Iän myötä sietokyky on madaltunut. Onneksi tulin viimeisellä bussilla. Onneksi mies vielä noukki bussipysäkiltä alkuyöstä, vaikka oli tänään työmatkalla. 

Siinä on meidän perustavanlaatuinen eroavaisuus. Minä en ikinä valvoisi niin myöhään ja hakisi häntä bussilta.

Toki, jos valveilla olisin.

Aamulla kävin teinin kanssa pyöräostoksilla. Tarjoushaukkana olin bongannut sen valmiiksi ja oven takana oltiin heti ajoissa. Lapsen onnellisuus on niin sydäntä liikuttava kokemus! Eikä se tule pelkästään materiasta, mutta uusi pyörä on kova juttu. Meillä kun suositaan käytettyä ja kierrätettyä. Muistanhan minä sen itsekin. Sain ensimmäisen kauppa-uuden pyörän mennessäni seiskalle. Tarkalleen niin kävi myös pojalleni. Hienosti toistettu omaa lapsuutta? Toki olen pojan kanssa keskustellut aiheesta aiemmin ja tingannut, onko sillä merkitystä jos saa käytetyn uuden tai vanhan-uuden. Tähän asti sillä ei ole ollut merkitystä.

Useimpina päivinä minun sydämeni on pakahtua kaiken kattavasta onnesta. Se on niin täyttä tunnetta, että se tekee kipeää sydämessä.

Minun lapseni!

Miten minulle on voinut osua maailmasta juuri ne kaksi täydellisyyttä? Olen tyystin hiljaisena ja nöyränä sen ihmeen edessä, mitä olen saanut elää heidän kanssaan. Elämän ihmettä. Yhteistä, joka tekee meistä meidät. Matkalla on käyty läpi kaikki, mitä ihminen voi elämässään ikinä kohdata. Päällimmäisenä on hämmennys. Pienet miehet, joista kasvaa mahtavia persoonia. Kaikki se tieto ja taito. Kasvu.

Niin pyyteetöntä rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken, ei voi kokea kuin omien lastensa kanssa. Vanhemmuus on etuoikeus.

Vaikka parisuhde on välillä raapinut karikoita ja kivikkoja pitkin, vanhemmuussuhde on pitänyt sydämen pehmeänä. Maiseman kirkkaana lasten silmien kautta.

Suren jo etukäteen sitä hetkeä, että lapset kasvavat ulos kodista. Rooli, jossa katson etääntyviä selkiä ja yritän antaa tuulta siipien alle on jo liian lähellä. Haluaisin pysäyttää ajan heidän kohdallaan. Pitää pienenä ja lähellä. Suojata karikoilta. Peittää rakkaudella omien siipieni suojassa.

Taas kello käy yli puolta yötä. En malta mennä nukkumaan. Nämä hetket, kun saan istua rauhassa. Kuunnella mollivoittoisia jazz kappaleita. Tuntea vapaasti. Olla rauhassa. Ilman vaatimuksia. Antaa musiikin virrata sielun läpi. Hengittää syvään. Viipyillä nuottien mukana. Näen jonkin tarkoituksen tämän uupumisen yli. Tunnen sen.

Soittolista, jonka olen kasannut spotifyhin on sieluni minikoossa. Niissä kappaleissa on minun voimani ja tarinani. Surullinen saksofoni. Monta syvää tulkintaa laulettuna.

Olen nimennyt soittolistan: Peace and chocolate. Juuri näitä hetkiä varten.

Annan sydämeni olla auki, sointujen huuhdella sieluani. Kaikkia niitä haavoja. Kaikkia niitä mustaksi palaneita kohtia. Jokaista kohtaa, joka on säilynyt ehyenä tähän asti.