Terapiaanko?

Sunnuntaiaamu. Alhaalla roikkuva taivas. Karu paljaanruskea maa ja tiheä sumu. 

Päivä jää ikään kuin näkemättä.

En ymmärrä miksi kirjoitan säästä. Silloin kun paistaa aurinko, ahdistaa, kun pitäisi olla energinen ja reipas. Silloin kun sataa vettä, ahdistaa, kun ei pysty olemaan ulkona. Sää ei ole pukeutumiskysymys. TerveysTarjat voivat yksinään rämpiä kurapuvuissaan. 

Aina vain ahdistaa.

Pitäisiköhän sittenkin aloittaa se psykoterapia? Taitaa olla järkevää ainakin pyytää psykologia kirjoittamaan se lausunto, jotta voi vuoden ajan harkita asiaa.

Terapiaan menoon ei ole kynnystä muutoin kuin sen vuoksi, että se sitoo paljon aikaa. Ei minua se hidasta, että joku toinen pelkää terapioita tai pitää niitä hullujen hommana. Enkä pelkää kohdata itseäni. Arveluttaa vain se, että antaako se todella niin paljon takaisin, että jaksan itseni pakottaa liikkeelle ja säätämään kalenterin kanssa.

Juniorilla on tänään turnauspäivä. Poden, koska en jaksa mennä. Ei huvita. Ei kiinnosta. Jääkiekko ei todellakaan ole minulle mitään. Vihaan niitä kaukalon reunalla parveilevia vanhempia, jotka kilvan kehuvat omia pullamössöjään tai naama punaisena huutavat solvauksia tuomareille. Tai jopa vastustajille. Niille toisille pienille kahdeksanvuotiaille.

Silti koen huonommuutta. Käyn tuntitolkulla sisäistä keskustelua aiheesta.

-          Kyllä vanhemman pitäisi tukea ja olla kiinnostunut lapsensa harrastuksesta.

-          Onhan siellä toinen vanhempi!

-          Mikä siinä on niin vaikeaa vain mennä? Lapsen takia!

-          Keksin sata selitystä. Ahdistaa tunkeutua toppavaatteisiin. Ahdistaa kokea olevansa erilainen, ainoa jalat maassa ja järki päässä. Siellä on kylmä. Tänään on hammaslääkäri ja sinne joutuisi sitten kiirehtimään.

-          Mieti nyt, että kun vaan saat itsesi liikkeelle niin siitä pelkästään tulee jo hyvä mieli.

-          Tiedän! En jaksa vatvoa! En aio mennä!

Mitä ajanhukkaa! Vatvominen aina vain pahentaa asioita. Yritän aina päästä kiinni myös todelliseen itseeni ja kuunnella todellisia syitä. Tässä kohtaa en löydä vastauksia. Jäähallille meneminen vain ei anna minulle mitään. Koen syyllisyyttä siitä, että en tee sitä puhtaasti lapsen vuoksi. Enkä pysty rauhoittamaan omaatuntoani sillä, että lapsen isä on siellä.

Muistan, että lapset ovat minulle sanoneet useammin ”Sä et koskaan lähe mihinkään tai tee mitään. Sä oot aina väsynyt ja nukut”. Se tietysti raastaa sydäntä, koska on yrittänyt kaikkensa. Tiedän, että olen mennyt ja tehnytkin heidän kanssaan, mutta enimmäkseen se on heidän isänsä, joka on jaksanut osallistua ja kuskata. Työt ovat ajaneet minut vuosien väsymyskierteeseen. Olen luullut, että minussa on se heikkous ja vika, etten vain pysty samaan kuin muut ihmiset. Luulin, että se on normaalia.

Nyt tiedän, että olipa niin tai näin, minulla on oikeus kokea olevani virkeä myös vapaa-ajalla. Kaiken vapaa-ajan ei kuulu mennä toipumiseen.

Minulta on aina puuttunut se tärkein osuus itsekkyydestä. Olen liian hyväntahtoinen ja joustava. Muiden tarpeet menevät edelle. Lähinnä kyllä omien lasten ja muiden läheisten. En minä mikään uhrautuja ole, joka ei tunnistaisi omia rajojaan.

Tänään vain tuntuu, etten ole elämässäni ehkä osannut avioliiton ja lastentulon myötä enää keskittyä tekemään sellaisia juttuja, jotka ovat minua ja minulle tärkeitä. Olen helposti sujahtanut palvelijan rooliin. Toisaalta mieheni tarpeesta, toisaalta äidiltänikin opittuna. Uhrautumisesta ja palvelemisesta saa kyllä mielihyvää. Kunnes uupuu. Katoaa itseltään. Tänään en enää edes tunnista niitä asioita, joita ehkä haluaisin tehdä. Liian pitkään on oppinut ajattelemaan, että minun mahdollisuuteni ovat rajoitetut, koska haluan olla hyvä äiti ja hyvä vaimo. Salakavalasti syyllisyys on löytänyt tiensä vakiasukkaaksi.

Löydän itseni aina välillä selailemasta personal trainer sivustoja. Lapsellisesti luulen, että voin päästä itseni herraksi ja löytää kunnon kontrollin elämään ruumiillisen kurituksen kautta. Kokemusta aiheesta löytyy ja kyllä se osin pitää paikkaansakin. Luultavammin se on kuitenkin aina ollut vain suorittamista ja nextille levelille pyrkimistä. Itsensä ylittämistä.

Sitä tunnetta, kun ensimmäisen kerran jaksaa juosta kymmenen kilometriä, on vaikea päihittää. Ja jossain kohtaa motivaatio laantuu. Seuraavalle tasolle tarvittavat työskentelytunnit eivät vain ole mahdollisia. Kroppa alkaa särkeä ja oireilla. En koskaan osaa pitää kohtuutta. Ylikunnosta palautuminen vie liian kauan. Viikkojen saatossa lepuuttelu ja herkuttelu alkavat tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Mieli selittää vahvasti, että parempi on keskittyä henkiseen hyvinvointiin. Se on sitä todellista itsensä herraksi pääsemistä.

Miten hienoa onkaan, että uupumuksen keskellä keskitän näin paljon energiaa tällaiseen sivuseikkaan!

Epäilen, että olen ainoa ihminen, joka toimii tuuliviirinä. Olen ainoa ihminen maailmassa, jonka kiinnostuksen kohteet vaihtelevat sään ja ilmanpaineen mukaan. Ainoa tällainen, joka ei jaksa kiinnostua mistään asiasta moneksi vuodeksi. Kadehdin niin suuresti niitä, joilla on intohimo johonkin asiaan! Olen täysin vakuuttunut, että elämä intohimon kanssa on huomattavasti tasapainoisempaa kuin tällainen jatkuva etsiminen.

Asioita joita haluaisin tänään:

·         *  personal trainer valmennukseen

·         *  jooga retriittiin

·         *  kuoroon

·         *  johonkin dynaamiseen projektiin, jolla parannetaan maailmaa

·         *  kavereiden (hyvien!) kanssa hengailua

·         *  metsään

Asioita joita aion tänään:

·         * hammaslääkäri

Selityksiä tekemättömyydelle:

·         * Mun pitää henkisesti valmistautua, jos aion personal trainerille. Feilaus ei ole vaihtoehto!

·         * Jooga retriitit maksavat yli sietokyvyn. Itsekseen joogaus ei ole sama kuin ohjattu!

·         * Kuorovaihtoehtoja on tasan kirkkokuoro. Enpä tiedä. Ehkä syksyllä? Ehkä ei lainkaan?

·         * Dyynamisia projekteja ei ole näkyvissä. Lisäski pelkään päätyväni sihteerin paikalle, vaikka oikeasti   haluaisin olla nokkamiehenä.

·         * Minun parhaat ystäväni asuvat niin kaukana. Harvoin onnistuu edes soittaminen, kun aikataulut    menevät ristiin. Muutama whatsapp viesti eivät korvaa livelähetyksiä.

·         * Metsään ehkä tai sitten ei. Niin märkää. Mitä mä siellä?

Ja näin on taas todistettu, että VOISIN valita asenteeni. Miksi en osaa valita sitä positiivista? Aina valitan miehelleni, että eikö hän voisi olla sellainen idearikas ongelmanratkoja minulle, kun minä olen aina kaikille muille. Ei hän voi. Hän ei ole minä.

Vaikka itselleni nyt kertoisin, mitä kaikkea voin tehdä, se ei auta. Mieli on tänään kiinni siinä yhdessä asiassa, että hammaslääkäriin. Ei huvita! Mutta ulkomaanmatkalle en lähde särkevän hampaan kanssa. Josta en oikeastaan edes tiedä, onko se hammas vai joku muu. Iloisesti kannan yksityisen sairaalan kassaan ylimääräisen päivystyslisän – vaikka voisin odottaa myös maanantaihin.

Olisi ihme, jos kyseessä olisi ”vain” reikä. Todennäköisesti se on joku kroonistunut poskiontelontulehdus, johon tarvitaan antibiootti.

Huomiselle sovin lenkkiseuraa. Varsin hyvä saada persus liikkeelle heti aamupäivästä. Jaksaminen on onneksi kohentunut sen verran, että kestän jopa aktiviteetin päivässä. Hyvässä lykyssä jopa ilman ylimääräisiä päiväunia. Vaikkakaan muuta en yleensä sille vuorokaudelle sitten jaksakaan. Paitsi potea morkkista siitä, että en jaksa.

Huomenna täytyy kuitenkin aloittaa pakkaaminen lomareissua varten. Ihan mukava, että mukaan lähtee pääasiassa kesävaatetusta. Ei ole niin justiinsa, jos kaikki pitkät housut eivät ole puhtaana. Lähtemiseen liittyy jonkin verran pakokauhun tunteita. Mahdanko jaksaa ajatella kaikkea? En luota mieheeni tässä asiassa. Kerran kun lähdimme käymään pohjoisessa, minä pakkasin koko perheen kamat ja pyysin miestäni huolehtimaan, että hänellä on takki mukanaan. Ei tarvitse arvata, että takkia ei ollut. Tämä on vain yksi esimerkki. Pääsen vähemmällä stressillä, kun pakkaan itse, sen sijaan että kyselisin jokaisen tavaran kahteen kertaan mieheltäni. 

Onneksi iän myötä on oppinut matkustamaan vähemmällä tavaralla. Toisaalta lapset ovat myös isompia ja pärjäävät paremmin. Pikkulapsivaiheen pilttipurkki-pamperssäkki-lääkearsenaalin kanssa liikkuminen oli kuin kokonaisen talon liikuttelua. Sitä rättien ja vaihtovaatteiden määrää! Ja silti pulauttelija saattoi sotkea enemmän kuin karavaanissa oli rättejä tai bodyja. En ikävöi tuota aikaa.

***

Päivän pääohjelma ohitse. Hammaslääkäri löysi yhden reiän, joka paikattiin. Toinen oli sen verran alkava vasta, että jätettiin myöhemmäksi. Järjetön lasku, josta suurimman osan onneksi kattaa vakuutus, mutta täytyy varmaan julkiselle puolelle pyrkiä jonottamaan aikaa jatkohoitoa ajatellen.

Lapsena pidin hammaslääkärissä käynnistä. Sen jälkeen kun aikuisena minulta taltattiin viisaudenhampaita irti leukaluusta, olen alkanut jännittää. Edelleenkään en ota paikkaukseen puudutusta, koska puuduttaminen sattuu enemmän kuin poraaminen.

Harmittaa se, että kylmässä hiessä istuu odotushuoneessa – tietäen, että se voisi olla niin kuin lapsena. Innostuneena hammaslääkäriin. Niin vain traumaattiset kokemukset vievät voiton.

Harmaa aamukin on muuttunut lämpimähköksi lössöksi. Täytyisi ehkä reipastua ja käydä kävelyllä. Seuraa aloin jo kysellä. Ennustan kuitenkin, että muilla on jotain kivaa tekemistä.

Ennustin oikein. Muilla oli muuta tekemistä.

Otin kuulokkeet ja puhelimen seuraksi. Osan matkaa kuuntelin pehmeää jazzia, joka pitää suorittavan minun kurissa. Muistuttaa, etten ole suorittamassa.

Loppumatkasta juttelin siskon kanssa puhelimessa. Pitkästä aikaa.

Uudet lenkkitossut eivät oikein istuneet hyvin, mutta ilma oli kaunis. Maalaismaisema kuin maalattu, ilta-auringossa. Varsinkin musiikilla höystettynä voi kokea toisenlaisen elämän kävellessään. Kaikki tuntuu elokuvalta. Satunnaiset ihmiset ja koirat, jotka kulkevat samalla reitillä. Auringonsäteet, jotka jo lämmittävät. Kevään multainen tuoksu, joka lämmössä voimistuu. Pienet leskenlehden alut ojien pientareilla. Tuulen voi tuntea kasvoilla sävelten tahdissa. Askel on itselle sopivana, pyyteettömänä.

Sielussa myrsky tyyntyy.

Välillä onnistun näin hienosti väistämään suorittamista. Keskityn itse matkantekoon, en mieti tavoitteita tai päämääriä.

Varovasti suunnittelin mielessäni työhön paluuta. Kesälomaa ja elämää kesän jälkeenkin. Lupasin itselleni, ettei ole kiire. Oikea uusi työpaikka tulee vastaan ajallaan, kun vain pidän itseni oikeassa kurssissa. Katson sinne, minne haluan mennä. En uppoudu vääriin sotkuihin ja ala taas pelastaa maailmaa. Keskityn rakentamaan itselleni tulevaisuutta, jossa haluan elää. Tavoitteessa pysymiseen tarvitsen aika monta kävelyllistä jazzia.

Pallottelin ajatusta terapiasta. Mahtaisiko se tukea pysymistä paremmin oikeanlaisessa ruodussa?