Helpotusta ja sekalaisia ajatuksia

Eilinen jo meni lamaantuneena pelosta. Yritin tänään nukkua pitkään, ettei päivä olisi niin pitkä. Syyllisyys kuitenkin ajoi sängystä jo yhdeksältä. 

Jännitys tuntuu pienenä pistelynä ympäri kehoa. Ylähuuli on suorastaan puutunut. Ulospäin ei varmaan vielä pysty kertomaan, että jännitän, mutta elimistöni on täysin hälytystilassa. Olen kireä kuin viulun kieli. Minuun ei saa koskea. Yritän tehdä kotitöitä, mutta kaikki tuntuu ahdistavalta ja ajatukset kimpoilevat päässä valonnopeudella. Tunnistan stressireaktion. Muisti ei taas toimi. Kaupassakäyntikin ahdistaa liikaa.

Onneksi huomenna on torstai. Ehdin pakata viikonlopun reissua varten kamat rauhassa ja hoidella kauneusrutiineja. Tänään niistä ei tulisi mitään. Huolestuttavaa, että stressitason saa nostettua näin nopeasti täydelle teholle! Alkaa arveluttaa, miten nopeasti se kipuaa itsekseen tähän, kun palaan töihin. Osaanko olla ottamatta kuormaa kannettavaksi? Lamaantuneena iskee selvitymismoodi päälle. Siinä uppoaa helposti.

Pohjaan saakka.

Vai uskallanko toivoa, kun olen nyt päässyt kokemaan stressitöntä elämää ilman uupumuksen tunnetta, että osaan jarruttaa ajoissa?

Pelosta syntynyt stressireaktio on voimakkaampi kuin uupumuksesta. Se räpsähtää päälle kuin ansaan astuisi. Uupumuksessa oireet hiipivät salakavalan hiljaisesti siten, että ehdit tottua niihin ja luulla, että se on normaalia. Olisihan se pitänyt ymmärtää, että ei ole normaalia olla raivopäinen ja suuttunut viisi päivää viikossa. Työnteon ei kuulu olla kivireki, jossa paino lisääntyy hiljalleen sietämättömäksi.

***

Ja sillä lailla taas kerran! Kahden päivän panikointi magneettikuvauksesta oli turhaa. Siinä ei laitettu kanyylilla varjoainetta, eikä se kestänyt tuntia. Lisäksi heillä oli käytössään jokin XL mallin kone, jossa oli tilaa ihan kivasti. Etukäteisinformaatio olisi lievittänyt pelkoa ja mahdollistanut elämän pariksi päiväksi. Parempi tietysti näin kuin päätyminen syvään paniikkikohtaukseen, mutta kyllä nykyaikaisilla informaatiokanavilla luulisi pystyvän huomioimaan tällaisia inhimillisiä tekijöitä mm. sairaanhoidossa. 

Luulen aina ja paljon. Ihmettelen, miten kehitystä ei viedä täydellä teholla eteenpäin. Vähän hissukseen ja vähäeleisesti tehdään kaikki. Vaatimattomuus kun ei oikeasti kyllä kaunista ketään.

Tästä onkin sitten hyvä siirtyä pelkäämään perjantaista psykiatrikäyntiä sekä pääkuvauksen löydöksiä. Joku jättipotti esim. Aivokasvain tai MS tauti, ehkä pieni arpeutunut aivoinfarkti?

Miten tämä ihmisen mieli voi olla tällainen? Miten?

Paniikkioireita sietäessäni olen imenyt dokumentteja eri kanavista. Kaikki tietysti kuvasivat yhteiskunnan, ihmiselämän tai koko ihmiskunnan negatiivisia puolia ja ongelmia. Päällimmäiseksi jäi ihmetys, miten vähän on aktiivisia kansalaisjärjestöjä tai muita tahoja, jotka mahdollistaisivat erilaisen avun tarjoamisen helposti. Esimerkiksi lastenvaatteet. Lahjoittaisin riemumielin uutena ostetut, kertaalleen pidetyt merkkilenkkarit jollekin niitä tarvitsevalle. En vain suoranaisesti tunne ketään hädänalaista läheltä. UFFin laatikkoon laittamiseen en usko. Tosin sinnehän ne paremmanpuutteessa päätyvät, jollei satu olemaan virtaa pakertaa läpi kirpputoripöydän varaamista ja muuta siihen liittyvää.