Burn out ei tee sinusta vahvempaa

Puolitoista viikkoa psykiatrin aikaan ja sairasloman päättymiseen. Tässä kohtaa alkaa taas ahdistaa. Pahimmillaankin vain joudun töihin, mutta siitä huolimatta mielenmaisema alkaa tummua. Haluaisin vielä jonkun viikon kasata itseäni. Nyt on ollut jo enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Selkeästi ilon ja onnen kokemuksia myös. Kuitenkin maaperä on vielä aika hatara. En tiedä, onko pelko todellinen, vai pelkästään päässäni, mutta pitkänlinjan ajatus on edelleen, että tämä tulee minua vielä vastaan. En ole tarpeeksi vahva vielä.

Olen yrittänyt kaivella mieltäni, josko tässä nyt jo näkyisi siunaus tai tarkoitus. Ei näy. Ihan järkyttävä kokemus, eikä tämä ole rakentanut minusta pätkääkään vahvempaa. Menee heittämällä turhiin tapauksiin. Olisin voinut jättää välistä.

Toiset tekevät täyskäännöksen tässä kohtaa. Minulla kasaamiseen menee kaikki voimat.

Uutta ei jaksa miettiä.

Luultavasti sellaiselle ihmiselle, joka ei ole henkistä kasvua tehnyt vuosien saatossa tietoisesti, burn out voi olla mahdollisuus pysähtyä peilin äärelle pidemmäksi aikaa.

Todellisuudessahan pahinta ei todellakaan ole tämä kohta, kun kamelilta katkeaa selkä ja burnout todetaan ja diagnosoidaan, vaan kaikki se aika ennen sitä. Kaikki ne monet vuodet. Unettomat yöt. Se tuskan määrä ja ahdistuksen paino. Ne olisin voinut jättää välistä. Elämässä on ihan riittävästi laitettu sitruunoita minun pussiini, ilman huonoa työpaikkaakin.

Työhön paluuseen suhtaudun toistaiseksi asenteella: menen sinne ja katson. Vahva aikomus on siirtyä suorittamaan minimiä, kunnes löydän unelmilleni siivet. Kuulin jo huhuja, että firman johtopaikoilla on taas käynyt kevätpuhuri. Isoa poikaa on laitettu taipaleelle. Hyvä sikseen, että kyseessä ei ole ainakaan minun nähdäkseni kovinkaan ansioitunut tyyppi. Toisaalta se kielii ehkä jo omistajan epätoivosta.

Näitä kuvioita on varmasti pöydällä perjantaina, kun menen syömään ja juomaan työkavereiden kanssa. Niiden samojen ja ainoiden, jotka ovat yhteydessä.

Tämän päivän työ oli hakea uusi trampoliini lapsille. Entinen kuulemma kävi pieneksi. Nyt puolentoista metrin lisäyksellä mahtuu taas elämään. Puhti pois kasaamisen jälkeen. Vieläkään ei montaa aktiviteettia päivään tarvitse, kun jo nyykähtää. Tarvitsee lepoa ja toipumista. Hiljaisuutta. Sitä pelkästään, että istuu tuolissa ja hokee itselleen ”on ihan ok olla väsynyt, ei tarvitse jaksaa”.

Ihan perseestä!