Älkää koskeko minuun - minuun sattuu!

Tämä aamupäivä on käytetty hyödyllisiin verorahapalveluihin. On ollut toisen lapsen terveystarkastusta ja toisen lapsen hammaslääkäriä. Itse kävin ammatinvalintapsykologilla. Iltapäivällä vielä mennään parisuhdeterapiaan. Se kylläkin kustannetaan itse.

Lapsilla kaikki hyvin. Kivasti oli ekaluokkalaisen opettaja kirjoittanut omaan arvioonsa pelkästään, että lapsi on rauhallinen ja hyvä tsemppaamaan muita. Hammaslääkärikin oli ilahtunut, että esiteinin hampaat ovat hyvin hoidetut.

Sitähän voisi äkkiseltään tuntea pienen häivähdyksen jopa hyvän vanhemman onnea.

Ammatinvalintapsykologilla ei ollut paljoa tarjota. Hän tutustui tekemääni CV:hen ja oli sitä mieltä, että se on ensiluokkainen. Kehui hyväksi kirjoittajaksi. Kuulumisia kyseli ja vakuutteli minun pärjäävän itsekseenkin. Muistutti järkevien valintojen tekemisestä. Arveli, että iltaopiskeluna tehty esimerkiksi julkaisugraafikon tutkinto voisi antaa lisäpotkua. Toki itse sen toin esiin, että olen sellaistakin miettinyt. Opiskelemista siis.

Kyllä se elämä taitaa niin mennä, että jokaisen on itse omat intohimonsa löydettävä ja tunnistettava. Psykologien tehtävänä on kuunnella ja haastaa ajattelua. Minun haastaminen tuntuu useille olevan vaikeaa, koska olen kaiken mahdollisen analysoinut jo perusteellisesti. Ammatinvalinta kysymyksiin vastaan aina ”Joo mikä ettei tai ei todellakaan”. Olisi äärettömän mielenkiintoista, jos joku tuntematon analysoisi minut ja kertoisi näkemyksensä, millaiset työnkuvat istuisivat parhaiten luonteeseeni ja taitoihini. Toki siinä voi mielenkiinnonkohteet olla syvässä ristiriidassa.

Perkules kun unohdin kysyä siitä johtajuustutkimisesta. Hän vaikutti niin kiireiseltä ja oli paketoimassa tapaamista jo alkumetreiltä.

***

Parisuhdeterapiassa liki kolmen kuukauden tauon jälkeen. Nykyisin niitä käyntejä on harvakseltaan. Mitään akuuttia ei leiju enää lähelläkään, mutta haluamme pitää kiinni siitä paikasta ja ajasta, että keskustelemme tunnoista. Siitä mitä meille kuuluu pariskuntana. Edelleen ollaan kuitenkin toipumisen polulla. Useita vuosia yhdessä, monia rikkinäisiä kokemuksia ja helvetin paljon työtä, mutta seesteisemmässä suvannossa lepäillään nyt.

Terapeutti keskusteli enimmäkseen minun jaksamisestani. Siitä, miten en päästä ketään lähelle näkemään suruani. Pahimmat romahdukset tapahtuvat itsekseni. Silloin kun minuun sattuu todella, tarvitsen paljon tilaa ympärilleni. Minuun ei missään tapauksessa saa koskea. En silti koe, että jäisin jostain paitsi, koska olen tällainen. Syyt juontavat juurensa luultavasti jopa vauva-aikaani, jolloin olen joutunut olemaan pisteltävänä ja tökittävänä sairaalassa. Yksinkin. Vauvana. Sinänsä tästä ei kyllä ole aiheutunut parisuhteelle mitään ongelmaa, enkä tiedä tarvitaanko siihen sen suurempia selvityksiä tai selvyyksiä. Näin minä toimin ja se on ok. Yksilöterapian kannalla hän oli. Jos vain itse koen sen tähdelliseksi. Se on kyllä vähän niin ja näin. En tiedä. Ehkä.

Parisuhteesta molemmat sanoivat, että keskusteluyhteys on parantunut ja yhdessä elämiseen on tullut helppoutta. Olen sitä mieltä, että erillään asuminen teki todellakin hyvää. Oli törkyisen raskasta, mutta antoi ainakin minulle sitä tilaa ja etäisyyttä, jossa saattoi asioita ylipäätään punnita rauhassa itsekseen. Ilman arkea.

Trampoliinin turvaverkko vihdoin asennettu paikoilleen. Juhannussuunnitelmat edenneet pykälän. Kaikki ovat ilmoittaneet tulevansa. Paikalla juhannustelee siis vähintään 9 aikuista ja 13 lasta. Olen asettanut hautomismyssyn päähäni ja alan hahmotella raameja heti, kun sellainen olo vain tulee. Haasteellisinta on kuvioida nukkuminen. Viime kesä oli suotuisa säiden puolesta ja osa yöpyi asuntoautossa ja teltoissa. Nyt täytyy kuitenkin huomioida sekin, että vettä voi vihmoa vaakatasossa. Riittävän lämmin pitää yöpaikan olla. Se on selvä. Voisikohan pihavarastoon raivata teltalle paikan? Siellähän olisi suojassa sateellakin. Olisi myös irti routaisesta maasta. Hmmm… ideointi on yksi vahvoista puolistani. Normaalisti luova ongelmien ratkaisu luonnistuu sisäsyntyisesti. 

Nykyään se ei enää suju. 

Ahdistaa, kun ei jaksa olla luova. 

Ahdistaa, kun ei ole enää looginen.

Päivä oli hyvin kuluttava. Monta aktiviteettia taas. Väsähtäminen siis väistämätöntä. Lisäksi keskusteluihin sisältyi runsaasti työhönpaluu elementtien pohdintaa. Ne tuntuvat edelleen karkeilta. Vaikea hyväksyä koko pakettia. 

Iltakahvilla piipahtaneella kaverilla on vähän samanlainen tausta. On joutunut toteamaan, ettei työstä tai firmasta irtoa mitään ja on täytynyt muokata oma asenne toiseen äärilaitaan. Töissä käyminen on enemmän vain sietämistä. Sanoi, ettei vieläkään ole päässyt yli ”olen luuseri” ajatuksesta. Silmistä näkyi, että kipu on vielä terävää ja haavat avonaisia. Minä en enää koe itseäni luuseriksi, mutta tekee tiukkaa luopua omista ammatillisista tavoitteista ja eteenpäin katsovasta asenteesta. Tyytyminen pelkän minimin suorittamiseen vaatii lujaa työntekoa oman pään sisällä. Realiteetit ovat mitä ovat. Näillä mennään. Itseäni en enää uhraa. En silti lakkaa unelmoimasta ja uskomasta siihen, etteikö elämässä voisi vielä tulla vastaan jotain ainutlaatuista ja yllättävää myös työn saralla. Ehkä joku päivä totean tekeväni mielekästä työtä, jolla on tarkoitus. Niin että minullakin on tarkoitus.

Seinäkellosta totean taas yön olevan pitkällä. Näköjään oman ajan tarve  on edelleen pohjaton kaivo. Huomenna ei aamupäivällä ole mitään erityistä. Ajattelin nukkua ruhtinaallisesti hiukan pidempään. Ehkä jopa yhdeksään. Olla tekemättä mitään. Ehkä vain istua nojatuolissa ja katsoa ulos. Tai maata lattialla ja tuijottaa kattoa. Edes muutaman tunnin. Harjoitella ehkä hengittämistä. Haluan selvitä ilman paniikkikohtausta keskiviikkoisesta pään magneettikuvasta. Tulee tekemään tiukkaa. Parisuhdeterapeutti kehotti soittamaan sairaalaan ennakolta ja kertomaan ahtaanpaikankammosta sekä aiemmista kokemuksista. Sanoin, etten viitsi vaivautua. Olen todella pessimisti, mitä tulee terveydenhuollon asiakaspalveluun. Teeskentelevää tsemppausta ja valheellista uskottelua. Tämä nipistää vain vähän. Ja sitten lähtee taju.

Jostain syystä puolet kasvoista on tunnottomana. Ei halvaantuneena, mutta ilman pintatuntoa. Sitä nyt tutkitaan. Epäilevät kai MS tautia. Itse epäilen, että syytä ei taida löytyä. Yleensä se menee niin.