Vain tunnolliset uupuvat

Ammatinvalintapsykologilla käynti oli mukava. Hyvin aito ja sujuva. Hän oli minua hiukan vanhempi nainen, joka oli työskennellyt myös rekrytointikonsulttina. Arvatenkin hän oli sitä mieltä, että välttämättä ei kannata uutta ammattia opiskella tässä kohtaa. Pelkästään työtehtävien vaihtaminen ja ennen kaikkea firman vaihtaminen voisivat toimia parannuksena. Hän sanoi, että jäsentelen asiat niin hyvin itsekseni, ettei minulla todellisuudessa ole tarvetta ohjaukselle, vain peilille. Hän ehdotti toista tapaamista kuukauden päähän. Käymme myös läpi CV:n. Hänen mielestään minun ehdottomasti kannattaa hakea vielä kuukausi lisää sairaslomaa, koska koen itse olevani sen tarpeessa.

Hassulla tavalla minusta tuntui, että hän jopa hiukan innostui minun tapaamisestani. Jossakin yhteydessä hän viittasi siihen, että suurin osa ihmisistä on niin hukassa kaiken kanssa, että työskentely on vaivalloista.

Itsensä likoon laittaminen uuvuttaa edelleen. Oli pakko nukkua päiväunet. Ja nyt mielessä painaa taas ahdistus. Ahdistus siitä, ettei jaksa. Pieni pelko siitä, että toipuminen kestää ikuisuuden. Ahdistus niistä kaikista haluista, toiveista ja odotuksista, jotka todellisuudessa vain vievät onnellisuudelta tilan.

Ruokakaupan lehtihyllyllä oivalsin, että nyt pystyn katsomaan kirjavaa lööppimerta värien ilotteluna ja visuaalisena kokemuksena. Aiemmin lehdet muistuttivat minua vain rumasti siitä, että haluaisin lukea niitä enemmän, haluaisin toteuttaa niiden toitottamia sisustuksia enemmän, tahtoisin laihtua tehokkaammin, tsekata uusimmat matkakohteet, pysyä ajan hermolla, ahmia nopeaa kulutus-yleissivistystä, olla tietoinen ja edelläkävijä. Puuh. Nyt ne nidotut paperipinot olivat värikkäitä, keväisiä ja kiiltäviä. Hymyilin ja katsoin. Annoin olla.

Lukemassani uraoppaassa kehotetaan tekemään henkilökohtainen kehittämisportfolio. Arvioimaan itseään kouluarvosanoilla työelämän keskeisillä tarpeilla. Millainen olen sosiaalisilta taidoiltani tai yleissivistykseltäni? Ymmärränkö pukeutumisen tärkeyttä tai kykenenkö ymmärtämään liiketoimintaosaamista?

Joku minussa on pielessä, koska alhaisin arvosanani on 9. Osaan, pystyn, kykenen ja pidän suurinta osaa itsestäänselvyyksinä. Ammatinvalintapsykologikin kyseli kehityskohteitani. Ehdotti, että olen liian vaatimaton. Sitä kyllä olenkin. Jäin miettimään, mitä kehitettävää siinä sitten olisi. Miksi en olisi vaatimaton? Tietysti kyynärpäämaailmassa saavuttaa ehkä korkeamman jakkaran, jos törkeästi tekee itseään tykö. Näköjään pelkkä ”antaa työn puhua puolestaan” asenne ei toimi. Ainakaan minun kohdallani. Arvostusta ei ole tippunut. Lisää töitä sen sijaan kärry kaupalla kyllä.

Ammatinvalintapsykologin sanomana lause: ”Muista, että vain tunnolliset ihmiset uupuvat, ei laiskat” tuntui lämpimältä halaukselta.

Soitin rekrytoijalle. Siitä paikasta, johon ensimmäisen työhakemukseni laitoin. Ehkä mokasin olemalla liian rehellinen. Sanoin, etten halua ojasta allikkoon. Toivon, jos päädyn vaihtamaan firmaa, löytäväni itseni yrityksestä, jossa arvostetaan kehittämis- ja kehittymishalua. Pikaisella kyselemisellä tämä firma vaikutti ihan kelvolta. Siellä oli jo jalkautettu Lean ajattelua. Jakkaralta on jäämässä eläkkeelle herrasmies heinäkuussa. Suoria alaisia olisi vain neljä, mutta se sopisi minulle erittäin hyvin.

En aio panikoida asiasta. Sanoinkin puhelun lopussa, että olkaa yhteydessä, jos työnantajakin kokee minut mielenkiintoiseksi. Nähtäväksi jää, missä asennossa tähdet makaavat tämän suhteen. Toisaalta toivon, että ensi yrittämällä löytyisi uudet täydelliset haaveet. Toisaalta pelkään, että olenko riittävän vahva kantamaan niitä. Ja kuitenkin tiedän, että pelkästään vanhaan firmaan palaaminen olisi rankkaakin rankempaa.