Tulevaisuus ja työt

Lopenuupuneena päivästä. Sain vihdoin väsättyä CV:n ja yhden työhakemuksen matkaan. Mieliala on todella matalalla. Vihaan työn etsimistä. Inhoan itseni tyrkyttämistä ja markkinointia. Osaamisen myymisestä on tehty naurettavaa sirkusta. Voisiko edes kerran elämässä saada työpaikan suhteilla? Niin kuin valta osa kuulostaa ja näyttää saavan.

Tämä lienee vain liian aikainen ajankohta miettiä töitä. En ole jaksanut edes ajatella, missä kohtaa kerron mahdollisesti tulevalle työnantajalleni olevani burn outilla vai kerronko lainkaan. Onko se asia, joka kuuluu uudelle työnantajalle? Periaatteessa ei ja juu ja ehkä tai ei sittenkään. 

Tässä kohtaa olen sitä mieltä, että en kerro. Olkoon se osa minun henkilökohtaista kasvutarinaani, jonka pidän itselläni. Joudunhan kuitenkin selittämään umpeen parin vuoden tauon, joka pomppaa silmille CV:stä. Mitä kammotuksia ihmisparka voikaan tehdä, kun ei ole töissä? 

No niitä riivatun tenavia!

Nyt jos haastatteluun asti suoriudun niin voin huoletta vetää mattoa nuorempien alta. Minun lapset on tehty ja painopiste voisi olla urassa. Voisi, jos haluaisi. Enkä ole ollenkaan varma, että haluaisi. Tahtoisi tämä ihminen olla oman onnensa seppä ja yrittäjä vailla murheita. 

Raha on inhottava ongelmantuoja. 

Tietyn elintason saavutettuaan sitä alkaa laiskistua pysyttelemään siellä. On helpompi sietää elämää, kun tietää joka kuukausi tilille tulevan plusmerkkisen saldon. Voi suunnitella menojaan siten kuin parhaaksi katsoo. Meillä kyllä eletään kohtuullisen säästeliäästi. Mistään törsäilystä ei voi puhua. Siksi monesti mietinkin, että paljonko oikeasti olisi vara nipistää ”kohtuudella” elintasosta. Varmaan pakon edessä paljonkin, mutta muutoin nautin siitä vapaudesta, ettei tarvitse laittaa pennejä jonoon ennen jokaista kauppareissua. Etuoikeutettuna nostan Suomen työllisyysastetta käyttämällä turhanpäiväisiä kauneuspalveluita. Kuulostaapa hienolta tekosyyltä.

Taas onnistuin raahautumaan Piina-Penan jumppaan. Laiskotti ja väsytti. Ainahan se liikunnan jälkeen hetken tuntuu hyvälle. Täytyy muistaa, että se on oivana tukena tässä painonpudotus projektissa. Jossa muuten seuraava kompastuskivi tulee eteen perjantaina, eli huomenna, kun lapset saavat viikonloppukarkkinsa. Siinä saa purra porkkanan jos toisenkin, ettei sorru sulattelemaan suklaata kielellään. Ja lauantaina jatketaan takeltelulla, kun Helsingin reissulla on taatusti loputtoman paljon houkutuksia. Jos edes pysyisi kohtuus ja pystyisi vaivatta palaamaan ruotuun. Sekään ei ole aina niin itsestään selvää. Miten ihmisen elämä voi olla näin vaikeaa? Miksi painosta tulee ongelma?

Huomasin tänään, että minulla on syntynyt katkeruuden tunteita työkavereita kohtaan. Miksi minun piti uupua, eikä jonkun heistä? Jopa parhaimpia työkavereita tekee mieli vältellä kaikin tavoin. En voi sille mitään, että tuntuu pahalta, kun toiset sanovat töissä olevan niin kiire, ettei ehdi kuulumisia kysellä. Olemme kuitenkin aina olleet enemmän kuin vain työkavereita.

Enkö olekaan mitään, jos en ole töissä? Olenko rasite ja vastenmielinen, koska en jaksa? Enkö kelpaa nyt, kun tarvitsenkin tukea? Ehkä ihmiset haluavat vain minun parhaat puoleni?

Varmaankin työnhaku prosessi laukaisee kaikkea epämiellyttävää? Varsinkin pitkässä juoksussa, kun ei löydy hyvää duunia, mihin tarttua, saa tosissaan tehdä töitä, ettei katkeroituisi liikaa.

En uskalla ajatella sitä, ettei löydykään.

Väkisin tsemppaus ei ikinä ole ollut minun lajini.