Sisulla eteenpäin

Eräskin ihmettelyn aihe arjesta: kunnantalolla ei ole skanneria. Herra armahda meitä nykyihmisiä, kun kustiposti ei enää tunnu luontevalta!

Törmäsin samaisessa paikassa myös epä-palvelevaan henkilöön.

Minulla itselläni on palvelu ja auttaminen niin verissä ja normaalia, etten millään pysty samaistumaan kehenkään änkyrään, joka jaksaa olla töykeä tai vastahakoinen ihmisille.

Yhtäkaikki ammatinvalintapsykologille on vetämässä ajanvaraus. En todellakaan voi jäädä tuleen makaamaan. Jollakin tulevaisuus on ratkaistava.

En ole liian toiveikas. Miten joku voisi kaivaa minusta ulos unelma-ammatin, jos itselläni ei ole mitään aavistusta siitä? Kaikki ammatit ovat toisaalta ja toisaalta.

Pystyn oppimaan mitä vain.

Suoriudun mistä vain.

Mikään ei ole suurinta intohimoani. Olen tasaisen hyvä kaikessa.

Mieliala on aika surkea. Matala. Välillä syytän itseäni kiirehtimisestä. Yritän toipua tehokkaasti. Sellainen ei liene mahdollista?

Välillä ahdistun kun en pysy muiden normaalien ihmisten rytmissä. Nukkuminen on edelleen huonoa. Alitajunta vatkaa aktiivisena kaikki pikkutunnit. Aamuisin en millään jaksaisi nousta. Jotenkin aamusta myös ahdistaa useimmiten eniten.  Mutta on ahdistavaa myös olla perheen ympäröimänä, koska varsinkin juniorilta saa sietää temperamenttia.  Sitä sellaista kiukkuisen tulista. Jotenkin ei löydy voimavaroja olla myötäelävänä ja peräseinänä samanaikaisesti. Mies tuntuu duunaavan omiaan. Tekee kyllä kotihommia ja käy kaupassa. Pesee pyykkiä ja laittaa tiskejä. Hoitaa ruoat pöytään.

Ja minun tekisi vain mieleni huutaa: älä tee niin nopeasti, en pysy perässä!

Päätösten tekeminen on ollut minulle luontaisesti helppoa aiemmin. Nyt olen kadottanut senkin. Tänään on ollut olo, että olen rampa. Seniili vanhus, jolla ei ole mitään annettavaa elämälle enää. Juna on mennyt. Tähänkö minä jäin?

Työpaikalla oli intraan laitettu ilmoitus, että henkilöä haetaan minun tehtäväkentälleni. Muutamia yhteydenottoja tuli tutuilta ihmisiltä. Olenko lähdössä? Missä olet? Kohtalaisen huvittavaa, että ihmiset työpaikalta eivät uskalla lähestyä minua, vaikka ovat minulle jakaneet kaiken omasta elämästään. Tiedän monien työtovereideni elämänkaaren kaikkine kipuineen ja murheineen. Minun kanssa on niin helppoa jutella. Hassunhauskaa, ettei se toimi toisinpäin yhtä luontevasti. Minä yleensä huomaan ihmisten tunneskaalan ja uskallan kysyä. Muut eivät kysele. Luultavasti he olisivat kyllä tukemassa ja kuuntelemassa, mutta en jaksa vaivautua. Olkoon tämä nyt sen merkki, ketä mikäkin oikeasti kiinnostaa. Kenen rinnalla kukakin haluaa kulkea. Olen opetellut kulkemaan ihmisten rinnalla ilman, että otan heidän murheitaan kannettavakseni. Eihän se aina onnistu, mutta pyrkimys on kuitenkin jo olemassa. Silti sisällä tuntuu pahalta. Minun tuolini on työpaikalla tyhjänä, mutta ketään ei huoleta.

Päivittäisessä olemisessa tuntuu enimmäkseen muodostuvan ongelmaksi se, miten moneen suuntaan ajatukset harhailevat. On minä, minun kipuni, tiskit, pyykit, erinäiset keskeneräiset harrastusprojektit, työpaikka, ihmiset työpaikalla, kaverit ja tuttavat, kaupassakäynti, lomamatka, pakkaaminen, lasten vaatteet, oma tulevaisuus, liikunta, syöminen, perhe- ja sukulaisuussuhteet, muiden ihmisten tarpeet, omat tarpeet, raha ja talous, vakuutukset, unelmat ja haaveet, realiteetit ja reunaehdot. Elämässä on niin paljon. Miten kaiken tämän keskellä voi edes yrittää toipua? Mikä noista ei ole olennaista? En pysty valitsemaan muutamia. Haluan kaiken. Haluan olla taas elossa 100%. Jollakin kaaosteorialla olen pystynyt ennenkin elämässä eri osa-alueita hallitsemaan ja olemaan vielä kiitollinen ja onnellinen. Tänään tuntuu, että kolme asiaa on liikaa. Olen toki tyytyväinen. Olen käynyt jumpassa. Ostin uuden pianotuolin, vaikken sitä tarvitse. Tein siis asioita itselleni. Kyyditsin lapsen kaverilleen. Olen syönyt aiemmin tekemääni terveellistä ruokaa. Silti ahdistaa. Ja hei – kiitollisuuspäiväkirja ei ole minua varten. Sitäkin olen kokeillut melkein vuoden ajan. Ei toiminut. Alkoi tuntua tekopyhältä. Hohhoijaa.

Rohkeasti päiväni päätän siihen, että laitan Linkedin tilini näkymään rekrytoijille ”open for new challenges” moodissa. Reipasta. Tarttis sekin hioa hienoksi ja tyrkätä täyteen mainostekstejä. Miksi oi miksi ei puhelimeni jo soi?

Päälimmäisenä on pakottava tarve saada tulevaisuuteen valoa. En halua samaan pimeään tunneliin, josta tähän tipahdin.