Pinnalla hakemassa happea

Tänään hetkeksi jo unohdin, että olen uupunut. Voin kevyesti olla ajattelematta työtä ja todellista arkea. Puuhailla niitä näitä päivät pitkät. Sitten kun ajatus lipsahtaa siihen, millaista olisi mahdollisesti astella työmaalle… ahdistus iskee. 

Hassuinta on, että kuvitelmissani en osaa enää mitään ja olen toistaitoinen, vaikka olen aina ollut jopa muita parempi. Varsinkin oppimaan uutta. Yök. Hyi. Pois kaikki työajatukset. 

Me haluamme kevätauringon kanssa vain leikkiä hippasta. Keskittyä hetkeksi yhteen ja toiseksi toiseen asiaan. Antaa ajatusten virrata ja tuulen puhaltaa taivaan pilvistä vapaiksi. Istua hiljaa kuuntelemassa, kun tyhjyydestä nousee luovuus. Kuoriutuvat uudet ajatukset.

Työkaverit pyysivät perjantaiksi lounaalle. Ristiriitaisuus on repivää. He ovat ystäviä. Tuntevat minut insideout – kuten sanotaan. Silti katkeruus ja huonommuuden tunne tekevät kasvokkain tapaamisesta pelottavan. Päätin kuitenkin mennä. Kohdata heidät ja pelkoni. Aion olla avoin ja rehellinen. Näiden kipujen ja taakkojen jälkeen ei ole varaa teeskennellä. Leikkiä innostunutta rohkeaa seikkailijaa. Hukkaan heitettyä! Itse luultavasti hyödyn enemmän kipujen sanottamisesta. Enkä kyllä todellisuudessa edes välitä, jos aiheutan jollekin pahaa mieltä tai kannettavaa omalla olemisellani. Minulla on siihen täysi oikeus. Jokainen vastaa omasta tunnekuormastaan. Minun repussani on riittävästi kiviä omasta takaa jo.

Hoikempi minä tavoite on jäänyt vähän vajaaksi. Välillä olen syönyt liian vähän ja välillä liian paljon. Takaisin perusongelmien ääressä syömisen kanssa. Ei ihme, että elimistö varastoi kaiken, minkä irti saa. Koskaan se ei voi olla varma, että ravintoa taas tulee ajallaan. Höh. Toisaalta olen kyllä päässyt vierottumaan sokerista hivenen ja saatan jopa voida pahoin muutaman makean suupalan jälkeen. En suinkaan oksentaa, mutta ällötykseen asti.

Jossain pinnan alla jo aistin, että neljän hyvän päivän jälkeen huomisesta ei ole tulossa hyvä päivä. Voi kunpa olisin väärässä! Täytyy varmaan ennen nukahtamista virittää sielu ulkoilumoodiin. Jos päivälle on päättänyt etukäteen agendan, on helpompi päästä tekemisen makuun. Tavoitteet eivät välillä ole korkealla, mutta pelkästään teema riittää. Jos on ulkoilu teema niin kaikki lasketaan. Pieni lenkki. Pihalla puuhastelu. Metsässä kävely. Postilaatikolla käynti. Toisinaan sekin on liikaa.

Pitäisiköhän sinne rekrytointikonsultille taas soitella? Hakuaika loppui sunnuntaina. Haastattelukutsua ei ole kuulunut.

Nukkumisessa on tullut taas hiukan takapakkia. Nukahtaminen on pitkässä kuusessa. Uni sen jälkeen monesti levotonta. Kello on kuitenkin soimassa aamuisin, jotta omaa aikaa ehtii edes nähdä, vaikka uni maistuisi. Iltaisin tekee mieli väistellä iltatoimia viimeiseen asti. Ja aamulla taas kaduttaa. Uniongelmaksi tätä kai voi kutsua. 

Tälle illalle olen taas barokkimusiikkia tuutannut korvat täyteen. Istun puoliunessa ja voisin nukahtaa. Tästä kömmin iltapesulle ja sänkyyn ja PLING! Kuuma. Asentoa ei löydy. Mieli pyörii. Yritän hengittää rauhallisesti. Yritän laskea lampaita. Käännän peitosta viileän puolen. Vaihdan asentoa. Ajattelen numeroita yksitellen. Heilutan jalkaa. Vaihdan asentoa. Käännän peittoa. Yritän uppoutua johonkin vanhaan hyvään muistoon. Yritän väistellä negatiivisia ajatuksia, jotka aina haistavat tämän tilaisuutensa. Yritän mennä rannalle ja työntää varpaat hiekkaan. Pyörin ja kääntyilen. Vaihdan asentoa ja etsin viileitä kohtia lakanoista. 

Jossain kohtaa uni armahtaa.