Noidankehässä kiertämistä

Aurinko ei lakkaa paistamasta. Taivas on niin sinen, etten muista nähneeni. Yön pakkasen jäljiltä maa on kuurassa ja se sulaa auringossa. Hiljalleen katoaa korsista kuorrutus. 

Aamupäivästä tein pihapuuhasteluja. Ihan vain koska olin päättänyt pitää pihapäivän. Heittelin kalkit nurmikolle. Keräsin viimeiset havut muistuttamasta talvea. Niputin loput jouluvalot kerälle odottamaan seuraavaa talvea. 

Poltin vähän roskia. 

Yritin visioida unelmien pihaa teemalla ”Jos mikä vain olisi mahdollista”. 

Ei oikein lähtenyt ideat lennolle.

Se jos joku ahdistaa.

Pohjavire on ahdistunut. Kaikista asioista tulee joko liian työläitä tai liian vaativia. Ajatteleminen ja muisti etenevät katkokävelyn tavoin. 

Jossakin aivokeskuksessa bitit eivät etene oikeanlaisina jonoina. Keho aistii tämän ja siirtyy hälytystilaan. Mielihyväkeskus lakkaa palvelemasta ja siirtää vastuun negatiivisuusosastolle. Järjen tasolle esitetyt argumentit eivät siirry käytäntöön. Syvään hengittäminen pitää möykyt pienenä, mutta epätoivo on silti läsnä. Yritän haparoida kiinni tunteisiin ja löytää niiden syntysijoille. Miksi miksi miksi? Miten miten miten?

Kuulin, että minulle oli valittu töihin kaveri, joka tulee toiseksi tekemään samaa tonttia minun kanssani. Ihan mukava ihminen. Tunnen hänet etäisesti. Hassua, etten tullut häntä edes ajatelleeksi. Silti koen loukkaavana sen, ettei minulta kysytty mitään. 

Minun mielipidettäni ei kysytty, millaisen läheisen työkaverin toivoisin. Minulle ei myöskään ilmoitettu virallisesti, että tehtävään on joku jo valittu. 

Kuulin muualta.

Jostain syystä ajatus työpaikasta ja sen kulttuurista on ollut hyvin pinnalla tänään. Luultavasti siinä piilee suurin ahdistus. En pysty käsittelemään sitä ajatusta, että olisin osa sitä yhteisöä. En halua! Voisinko saada lottovoiton? Voisinko? Eihän se ole niin paljon ole pyydetty? Lupaan käyttäytyä ja olla hyvä ihminen ihan hautaan asti.  Annan sieluni ja ruumiini hyvän palvelukseen. 

Luon jotain merkittävää ja hyvää. 

Lupaan ja vannon.

Olen tänään käynyt myös epämukavuusalueellani. Istutin parit viherkasvit. Sisälle tulevia. Tuskin ovat hengissä muutaman kuukauden kuluttua. Jostain kumman syystä perimä on hypännyt minun ylitseni. Mummo oli puutarhuri ja äidilläkin on varsin tehokas viherpeukalo. Minä olen tyytynyt leikkokukkiin ja silkkikasveihin. 

Pettymys on ollut aina karvas, kun pistät tilin sileäksi saadaksesi vehreyttä ympärillesi ja tuloksena on tukehtuneita ja nuupahtaneita kasveja. En ymmärrä sitä, että joku kasvi on tarkka valosta, toinen veden täsmällisestä tulosta ja kolmannelle tarvitsee antaa kuivahtamisrauha. Ai niin ja ne perhanan lannoitteet! Niitäkin voi antaa liikaa tai liian vähän. Nehän minä nyt tässä innostuksessa unohdin tyystin.

Laihdutuskuurikin on vajonnut jäihin. Lipesi ote kerran ja toisen ja siinä sitä taas ollaan. Motivaatio ei riitä korjausliikkeisiin tässä ja nyt. Ahdistus haittaa motivaatiota. Ei jaksa edes ajatella Piina-Penan jumppaakaan. Kaikki tuntuu niin raskaalta ja vaativalta. 

Syystä, että yritän opetella olemaan armollinen ja kuunteleva itseäni kohtaan, jätän kaiken väliin. Keskityn tekemään tai voimien puutteessa edesmiettimään sellaisia asioita, jotka tuovat elämään iloa.

 

En voi kuitenkaan välttyä jauhamasta erilaisia työkuvioita. Ajatukset pyörivät noidankehää.

Miksen voi olla rohkea ja hypätä tuntemattomaan? Alkaa kuiviltaan yrittäjäksi ja olla vuoden päästä yksi suuri menestystarina? Olisin kyllä valmis tekemään töitä menestyksen eteen, mutta en uskalla riskeerata taloutta. Toinen meistä on jo yrittäjä. 

Kaiken henkisen kuorman jälkeen ei jaksa ajatella jatkuvaa kärvistelyä ja pelkoa toimeentulosta.

Ei pystyisi elämään ja hengittämään vapaasti.

Koulutusmahdollisuuksia olen selaillut puolella silmällä. Floristiksi opiskelisi nopeasti. Siitä tuskin tulee leveää leipää. Ironista naurua tähän kohtaan. Tässä kuitenkin istuu henkilö joka juuri sormet ristissä kaivoi muutaman viherkasvin multaan. Mahtaisiko kiinnostusta riittää leikkokukkia pidemmälle? Tarvisikokaan? Työajat kirkonmenojen mukaan eivät kyllä houkuttele. 

Seuraava tutkintoaste nykyiselle koulutukselleni maksaa aivan juuttaan paljon. Ei tunnu oleelliselta pistää 30 000 – 200 000 euroa koulutukseen, kun ei ole näköpiirissäkään työpaikkaa, jossa siitä olisi hyötyä. 

Kyllähän ammatinvalintapsykologi oli myös sitä mieltä, ettei uusi ammatti olisi välttämätön. 

Mutta mistä helvetistä mä kaivan uuden työn?
Tulisipa joskus jotain itsellään. Ajautuisipa joskus edes vahingossa tekemään ja toteuttamaan omia unelmiaan.