Miten toipua?

Aurinko. Tänään oli valoa. Hyvä päivä kaikkinensa. Kävin kävelyllä ja askel tuntui kevyeltä, vaikka lihakset ovat todella kipeät vielä piina-Penan jumpan jäljiltä. Kävellessä pohdin, mistä tietää, onko kunnossa? Mistä tietää suorittaako? Mistä tietää, onko valmis palaamaan töihin? Onko vastaus sama kuin rakkaudessa; sen vain tietää?

Mietin, mitä minun kuuluisi miettiä.

Miten voin olla kiirehtimättä toipumista?

Onko kaikki pohdinta tässä kohtaa vielä turhaa?

Olenko saanut levättyä riittävästi?

Turhan paljon kysymyksiä. Sitäkin mietin, mistä löydän vastaukset. Pitääkö mennä terapiaan? Voiko itsekseen yksin parantua ilman lääkkeitä tai muita apukeinoja? Millaista oivallusta pitää odottaa? Voiko toipumista jotenkin avittaa tai voiko sen itsekseen ryssiä täysin?

Iltapäivän maalasin valkoista puusohvaa mustaksi. Urakka oli tietysti isompi kuin mihin olin varautunut. Aina urakat ovat. Minulla on selvästi taipumusta ylioptimismiin. Eihän se ole kuin tehdä pois. Onneksi tämä projekti vaikuttaa onnistuneelta. Maalia levittäessä ei tarvitse ajatella. Voi keskittyä tarkastelemaan huonekalua kohta kohdalta. Uppoutua etsimään läpikuultavia kohtia. Siisti jälki ja uusi pinta ovat iloja. Miten arvokkaalta puusohva näyttääkään juhlallisen mustana! Mattapintaisena. Huomenna viimeistelyt ja seuraavaan kohteen kimppuun.

Auringossa astellessa koitin tutkia sieluani rehellisesti. Suoritanko parantumista?

En osaa vastata. Ehkä? Tai ehkä en kuitenkaan? Ehkä vastauksen löytää vasta jälkikäteen?

Olen usein unelmoinut, että elämässä olisi kuukasi tai kolme aikaa tehdä niitä asioita, jotka arjessa jäävät usein vain unelmiksi. Siivota kaappeja, tehdä terveellistä ruokaa, kuntoilla, sisustaa, putsata elämä sellaiseen lähtöpisteeseen, että arkea olisi helppo elää. Kaapeissa olisi vain oleelliset asiat. Turha roina olisi hävitetty. Sisustus olisi viimeistelty. Siivoaminen kävisi kuin itsestään. Ne ikuiset kymmen kiloa olisi karistettu ja terveelliset ruokatavat sisäistetty. Ei olisi niin paljoa keskeneräisyyttä.

Totta kai ymmärrän, että keskeneräisyys on itse elämä. Elämä ei ole valmista koskaan. Ja silti haaveilen, että saisi itseään niskasta kiinni. Tuskin olisin onnellisempi. Arkeen kuitenkin vapautuisi paljon energiaa, kun ei tarvitsisi raivata tilaa tavaroille tai potea pulleaa vyötäröä. Tässä kohtaa ei pidä tehdä noita asioita. Pitää toipua. Mutta minä en osaa? En minä tiedä, miten toivutaan! Enkä minä tiedä, kuka sen minulle kertoisi?!?