Lapsen syntymäpäivät

Eilen oli valtakunnassa juhlapäivä. Juniori täytti 8 vuotta. Meillähän syntymäpäivät ovat yleensä olleet valtava spektaakkeli. Juhlat kestävät monta päivää ja ne pidetään kotona. Ensimmäistä kertaa 12 vuoteen jätin vastuun järjestelyistä miehelleni. Hänen onnekseen lapsen toive oli ulkosynttärit. Makkaranpaistoa ja kuumaa mehua. Helppoa sen rinnalla, että viime vuonna tehtiin teemanmukaisesti Star Wars kakkua, piirrettiin valkoisiin vaahtokarkkeihin clone troopersien kasvoja, leikeltiin lötköpötköistä taistelumiekkoja kaikille pienille jedeille. Ja täytettiin perinteisesti noin 50 ilmapalloa. Ilmapalloketjuun. Tänä vuonnakin kuitenkin asensin olohuoneeseen ”Hyvää Syntymäpäivää” viirin.

Lapsethan eivät oikeasti paljoa pyydä tai vaadi. Hössötykset järjestän minä itse. Osaksi siksi, että juhlan pitää erottua arjesta ja osaksi sen vuoksi, että haluan jättää lasten mieliin jotain muistoja, joita ei rahalla voi ostaa. Tunnelmaa. Vaivannäköä.

Koko luokka oli kutsuttu. Homma meni kohtalaisen hyvin. Yksi äiti kyllä marmamtti, että olisi voinut olla puoli tuntia pidemmät juhlat, että lapset olisivat ehtineet olla enemmän sisällä.

Minähän en 14 litimärkää savulle haisevaa palleroa valkoisille lattioilleni päästä. Anteeksi vain. Pallerot saivat aluksi olla sisällä ja säntäillä sekopäisinä pitkin huonekaluja.

Taas kerran oli mukava hauskuuttaa itseään seuraamalla lasten luonteita. Miten niin helposti koko ihmiskunnan kirjo on jo tuollaisessa yhdessä päiväkoti- tai luokkaryhmässä! Lapset ovat niin selviä kopioita vanhemmistaankin. Siinä ne vielä viattomasti kisailevat, ymmärtämättä, että monen otsassa lukee jo tuleva elämänpolku.

Selvää on, että joku heistä on menestyjä ja jollekin on viitoitettu laitapuolen ongelmakuja. 

Kotoa saadut eväät vaihtelevat niin silmiinpistävästi.

Aina joku riepu kulkee myös reppu tyhjänä.

Lapsiryhmässä on nähtävissä aikuisryhmä minikoossa. Siellä on porukan hauskuuttaja, mielensäpahoittaja, ujo ja arka, huomiota kerjäävä narsisti. Kaikki miniatryyreina. 

Hupaisaa.

Minun lapsuus tuntuu näin liki 40 vuotta myöhemmin hyvin paljon rauhallisemmalta. Eilinen melutaso ei olisi tullut kysymykseenkään.

Syntymäpäivät sisälsivät aina ongintaa, aarteenetsintää ja täytekakkua. Ohjelmasta vastasi aina lapsi itse, ei aikuinen.

Vierailla oli tuolloin vaatimattomat muistamiset mukanaan. Vaatimaton tarkoitti kiiltokuvia. Tämän päivän vaatimaton tarkoittaa kymmenen euron lego pakettia kahden euron paperikassissa.

Omat kolmannen luokan juhlat ovat jääneet mieleen erityisesti. Kutsuin myös opettajani. Hän tuli ja toi lahjaksi pienen kauniin bambi keramiikkapatsaan. Erityistä ja liikuttavaa.

Nykyään kukaan ei pidä syntymäpäiviä kotonaan, paitsi me. Parhaimmillaan olen kiikuttanut oman poikani samaan pomppuihmelandiaan kolme kertaa samalla viikolla.

80-luvulla syntymäpäivät olivat myös vallankäyttöväline. Juhliin sai lapsen taiteileman kartonkisen kutsun. Jos hyvin kävi. Kartonkikutsuilla osoitettiin selvästi kenestä pidettiin ja kenen paikka oli piirin ulkopuolella.

2010-luvulla kutsu annetaan joko kaikille ryhmään kuuluville tai vain pojille tai tytöille. Koskaan ei kutsuta niin, että yksi tai kaksi jäisi ulkopuolelle. Ainakaan minun kuplassani. Toisenlaisiakin tarinoita olen surukseni kuullut. Kutsukortit kuitenkin valmistaa kartonkitehdas. Äiti siihen merkitsee vastauspyynnöt ja allergiat sekä oman puhelinnumeronsa. Isät ovat statisteja. Karrikoituna tietysti.

Syntymäpäivän aamupäivän minä siivosin. Pidin taukoa itkemisestä.

Helposti neljä tuntia siihen meni, vaikka neliöitä ei niin hirvittävän montaa ole. Hiljalleen tein, mutta kokoajan liikkeessä. Pystyin jopa kuuntelemaan klassista musiikkia kyytipojaksi. Pelkäsin, etten selviä iltaan asti, mutta lupasin itselleni, että saan myös väsähtää.

Tietysti sitten jaksoin iltaan asti. Onko itselle lupaaminen tai manaaminen oikeasti jokin toimiva hoitokeino? En kyllä sanoisi, että käänteispsykologia yleensä ottaen tehoaisi minuun.

Varmaa on sekin, että siivous rauhassa suoritettuna tuo mielenrauhaa. Edelleenkään en pysty imuroimaan selän takia (välilevyn repeämä), mutta pelkkä tavaroiden perkaaminen ja järjestely rauhoittaa sielua. Tunne hallinnasta voimistaa itseluottamusta. Yksinkertaisia päätöksiä tavaroiden oikeista sijoittelupaikoista ja päätöksiä luopumisesta. Koin vahvan ahaa elämyksen: Hyvin hyvin pikkuhiljaa, hitaasti, mutta varmasti, minä paranen. Paranen riittävästi ollakseni oma itseni. Paranen sellaiseksi, että rajani ovat ehkä muotoutuneet eri kohtiin, mutta minulla on hyvä olla. Muuraan tämän uuden perustan paremmalla laastilla. Kaikki vuosien kokemukset ovat antaneet paremman kestävyyden. 

Ei ole kiire. 

Tärkeintä on minä.

Toipumisen resepti on pakostakin hidas. Minulla on aamupäivät aikaa itselleni. Puoliltapäivin elämäni aarteet tulevat jo kotiin. Toki mies hoitaa suurimman osan arjesta, mutta toipumiseen tarvitsen erityisesti vain hiljaisuutta, aikaa itselleni itsekseni. 

Tyhjän kalenterin. 

Luojan kiitos ei tarvitse enää näyttää naamaansa joka viikko työterveyskauhistukselle!

Tänään on party vol2. Paikalle saapuu päiväkotikavereista tärkeimmät. Sitä ryhmää onkin huomattavasti helpompi ohjata. Suurin osa niistä naperoista on tullut tutuksi jo vauvana tai muutaman vuoden ikäisinä.

Edelleen ihmettelen, että näin vähällä valmistelemisella mennään. Hiukan pelottaa, että lapselle jää laimea maku suuhun. Hänen juhlansa ovat aina olleet erityisiä ja ainutlaatuisia. Koska hänen äitinsä on erityinen ja ainutlaatuinen. Minun suurin kykyni on pystyä katsomaan maailmaa lasten silmin. Olen oppinut sen omalta äidiltäni.

Nyt vakuuttelen itselleni, että pelkästään aito kohtaaminen luo syntymäpäivävieraallekin tunteen erityisyydestä. Ehkä se on aina ollutkin se pointti? Ehkä niitä kaikkia hienoja askarteluja ei olisikaan tarvittu? Ei sillä, että niistä olisi päihittämään supermegavaahtolandian viihdykkeitä. Se ei ole ollut pointti. Pohjimmainen syy on rakkaus lapseen. Hänen päivänsä on ansaitusti tehty erityiseksi. Ideoiden ei koskaan ole ollut tarkoitus kilpailla minkään kanssa. Pelkästään se, että ottaa alle neljävuotiaita  14 kappaletta sisälle kotiinsa puoleksi toista tunniksi riittää tekemään kulmakunnan aikuiset kateellisiksi. 

Miten sä jaksat? 

En kehtaa vastata: lasten kanssa aina pärjää, toisin kuin aikuisten.