Kuuntelemista

Päivä meni nopeasti. Ei ehtinyt kissaa sanoa. Aamupäivästä työuupuneen kollegan kanssa lounaalle. Käytiin läpi hänen tilannettaan ja vaihtoehtoja. Siitä suoraan kahvien kautta elokuviin eläkkeelle jääneen kollegan kanssa. Kotona vasta iltapäivän hämärtyessä. Pöllämystyneenä. Pienesti kauhuissani, mihin päivä katosi. Omien ajatusten kanssa ei ole ehtinyt olla kaksistaan. Tuleekohan nyt takapakkia toipumisessa?

Ihmettelen, miten arjessa olen ennen onnistunut ylipäätään ajattelemaan jotain. Ärsykkeitä ja keskeytyksiä on tarjolla koko ajan. Hitaus, rauhallisuus ja verkkaisuus ovat jossain todella kaukana. Elämän rytmi on nopea, kaoottinen ja ennustamaton. Koko ajan pitää olla valmiudessa säntäämään toiseen suuntaan. Kesken matkan.

Kotimatkalla huomasin miettiväni, onko minulla tarpeeksi kuuntelijoita. Taas on mennyt pari päivää lähinnä muiden murheita kuunnellessa. Ei sillä, että se minua erityisesti kuormittaisi tai ahdistaisi. Enemmän olen pistänyt merkille sitä, että minulla on tapana itse omassa päässäni prosessoida omat asiat kohtuullisen valmiiksi. Käydä keskustelua itseni kanssa. Tarjota erilaisia vaihtoehtoja itselleni. Vasta näiden sisäisten tutkistelujen jälkeen yleensä puhun muille. Kenelle tahansa, joka on valmis kuuntelemaan. Mutta en oleta tai pyydä tukea koskaan. Pidän itsestään selvänä, että minun on selvittävä itseni kanssa.  Toki erilaisiin kriiseihin elämän varrella olen etsinyt vertaistukea. En ollakseni heiltä vailla kannattelua, mutta kuullakseni, miten muut ovat tiensä prosessoineet läpi upottavan usvan. Ehkä oppiakseni. Ehkä välttääkseni pahimmat karikot.