Itseltään vaatiminen

Se kuuluisa maanantai. Vapaapäivinä (laskettakoon tämä nyt sellaiseksi) aamut ovat toisaalta ihania ja toisaalta taas ahdistavia. Tällainen suorittaja yleensä lataa päivälle tehtävää ylenpalttisesti. Henki alkaa salpautua jo aamusta. Niinä päivinä kun suorittaja päättää olla ottamatta stressiä ja luo utuiset tehtäväraamit ja istuu pitkään aamiaisella alkaa ahdistus. Elämässä, maailmassa, jokaisessa hetkessä on niin paljon kaikkea ja haluan sen kaiken. Muistan sen musertavan tunteen, kun joskus aikoinani ymmärsin, etten koskaan voi nähdä omin silmin sitä kaikkea kauneutta mitä maailmassa on. Yhden ihmisen elämä ei ole tarpeeksi pitkä.

Tästä pohjattomasta elämänjanosta johtuen, on vaikea hahmottaa, mitä se on, mitä eniten kaipaan juuri tällä hetkellä. En kuitenkaan ole tuuliajolla. Ymmärrän realiteetit ja omat rajani. Sieluni vaan kaipaa enemmän. Tarkkaa kaipuunkohdetta en kykene nimeämään. Se vaihtelee päivän ja ympäristön mukaan. Niin kuin vaihtelee musiikkimakukin mielialojen mukaan.

Nykyisessä tilassani en ole kyennyt kuuntelemaan minkäänlaista musiikkia todella pitkään aikaan. Se kertoo siitä, että jotain sisälläni on rikki. Tunteet ovat niin rikkirevittyjä, etten voi päästää ainuttakaan sointua sisääni. Kaikki sattuu.

Kaipaan musiikkia. Sitä miten se parhaimmillaan hoivaa ja herättää.

Riehaannuttaa.

Sen voimaa viedä mieli takaisin syvälle muistoihin. Lohduttaa ja rauhoittaa.

Nämä aamupäivät, jotka ovat vain minun. Soitan Albinonin Adagiota. Barokin helmiä. Ja annan kyynelten tulla. Itkemättömät itkut purkautuvat kahleitta.

Haukon henkeä.

Annan sävelten upota.

Kyynelten läpi vahdin kelloa, jotta saan itseni taas kasaan muita varten.

En osaa itkeä kipuitkuani muiden nähden. Tarvitsen yksinäisen tilan. Järjestin itselleni aikaa itkeä jokaisena arkipäivänä aamupäivän verran. Saan olla yksin kotona. Uskallan ja kykenen päästämään itkun irti. Aamupäivisin itken yksin kaikkea sitä kuormaa, jota vuodet ovat harteilleni lastanneet. Jokaista tilannetta, jossa koin jääväni yksin ja altavastaajaksi. Niistän kymmeniä nenäliinoja ruttuisiksi palloiksi. Niihin on pyyhitty murheita. Monta kipeää sanaa muiden suusta. Turvonneissa silmäluomissa hehkuu häpeä ja epäonnistuminen. Pelko vavisuttaa suupieliä.

Onneksi on aikaraja. Itkemistä voi taas jatkaa seuraavana päivänä.

Juniori täyttää tällä viikolla 8v. Juhlia on luvassa kaksi kertaa. Kummisynttärit jätän pitämättä, koska voimani eivät riitä. Tietysti lapsen vuoksi teen mitä vain, mutta tuossa iässä kavereiden merkitys alkaa kiistatta vallata voiton.

Huomiselle olen sopinut päiväelokuvatreffit. Se on yksi unelma, joka on ollut jo kauan. Kaveriksi tulee eläkkeelle jäänyt työkaveri. Varsin mukavaa huomista. Uskoisin.

Tälle päivälle pitäisi vielä selviytyä käymään kirjastossa sekä hoitaa pankkiasiat. Suuresti plussaa, jos jaksaisi leipoa muutakin kuin tuon kakunpohjan lapsen syntymäpäiville. Henkisesti olen varautunut kaupan pulliin.

Eilen kävin kaimani kanssa kävelyllä. Huomasin tuuttaavani taas tekstiä niin että hengästyin pelkästä puhumisesta. Huomasin myös, että olin hetkellisesti jopa innostunut. Aidosti. Ja nyt en enää muista edes keskustelujen aiheita tai innostumisen syytä. Onneksi tätä unohtelua ja huonomuistisuutta on jollain tapaa oppinut sietämään. Onneksi.