Haudan lepoon

Tavallinen aamu. En saa itseäni hereille. Vaikka kello soittaa.

En torkuta. Nukun autuaasti muutaman tunnin pitkäksi. Jälkeenpäin harmittaa, mutta tähän on jo tottunut. Iltaisin herään siihen, että nukahdan. Pitkin yötä käyn valveilla. Aamulla uni maistuu. Syyllisyys väittää, että olen laiska ja päivä meni jo. Laiska, laiska, laiska!

Päivän saldo on pitkä ostosreissu esikoisen kanssa. Vihdoinkin hänellä on vaatteita, joilla voi kulkea ihmisten ilmoilla. Lapsi itse ei välittäisi, mutta minä välitän. Yleensä ostokset ovat olleet pitkänlinjan koettelemus kaikille osapuolille. Tänään kaikki meni hyvin. Vältyttiin itkupotkuraivareilta. Annoin 12 vuotiaan jopa ostaa itselleen juomaksi latten. Se on paljon se.

Tulostin laihdutusohjeita. Kaupassa pitäisi käydä. Huomenna olisi vuorossa uusi elämä. En pysty edes laskemaan monennenko kerran. Ja aina maanantai. Traditioon kuuluu tietysti myös loputon syöpöttely päivää ennen. Surkuhupaisa on ihmisen lapsi.

Vakaalla päätöksellä meinaan olla kevyempi kesään mennessä. Haluan tällä matkalla löytää sen oikean tavan syödä ja liikkua. Hyvän olon. Ei mitään extreme terveellisyyttä. Kohtuutta ja normaalia haetaan.

Jossain mielen perällä olen kuitenkin jo valmistautunut antamaan itselleni anteeksi, jos epäonnistun. Olen 100% varma, että ylipainoni johtuu onnettomasta elämästä.

Nyt kun huomaa selkeästi jo toipuneensa tämän väsymyksen pahimpiin päiviin verrattuna, osaa jopa nauttia ajatuksesta, että on vapaa tekemään mitä vain. Voi rauhassa puuhailla projektejaan tai suunnitella päivänsä tyhjäksi ohjelmasta. Luvan kanssa istua uppoutuneena kirjaan. Mikään ei saa minua nyt kiirehtimään. Haluan toipumisen pysyvän hitaana, mutta eteenpäin menevänä. En halua liian isoja eroja päiviin. Se kuluttaa pahiten. 

En halua pudota kuiluun ja taas täytyy kiivetä sieltä ylös henkeä haukkomaan. 

Tässä kohtaa haluan maata hiljaa selälläni auringossa. Tuntea tuulen. Olla vapaa kaikesta, mitä pitäisi. Nyt ei pidä. Nyt saa antaa auringon silittää hiuksia, tuulen lohduttaa itkevää sielua ja pehmeän nurmikon kantaa sylissään.

Mikä lahja onkaan tämä mielikuvitus! Niin monta kertaa minulla on itsekseni hauskaa. Niin usein tylsätkin asiat värittyvät ja vääntyvät nauruksi. Tätä taitoa en halua hukata koskaan. Synkimpinä päivinä mielikuvitus käyttää mustaa huumoria. Hyvinä päivinä sävyt ovat kirkkaampia.

Pääsen usein mielikuvien matkassa parhaimpiin paikkoihin. Juurikin sinne nurmikon syliin. Vatsassa kipristää ja kurkusta kuplii nauru. Nurmikon syliin. Sehän tarkoittaa hautaa. Moni ei pysy perässä mielikuvissani. Onneksi voin nauraa yksinkin. Ja myös itselleni. Heittää mielikuvituksen kanssa yläfemmat; hyvä oivallus!

Toivon ja odotan sitä kohtaa, missä saan loisto oivalluksen myös ammatinvalinnasta. Hauskaa oli törmätä ihmiseen, jolla on sama tilanne ammatinvalinnan suhteen. Hänkin oli ajautunut opiskelemaan itsensä insinööriksi. Ei tosin ollut päivääkään niitä hommia tehnyt. Haaveili, että olisi oma yritys. Liikeidea puuttui. Hän on samassa veneessä tämän ei-insinöörin kanssa, eli minun kanssani. 

Olen täysin vakuuttunut, että olisin täydellinen yrittäjä. Olen vuosien saatossa usein selaillut myytävänä olevia yrityksiä, mutta yksikään niistä ei ole tuntunut omalta. Kyllähän yrittämisen pitää olla oma juttu, jos jonkin. Ei mitään sellaista tuotetta tai palvelua voi myydä muille, mihin ei itsekään usko. Muutonkin koen olevani myyjästä kaukana. Asiakaspalvelija kyllä, mutta tyrkyttäjä en.