Harmautta ja vastoinkäymisiä

Suhmurainen aamu. Harmaata ulkona. Utuista pään sisällä. Pakenin ahdistusta kauppoihin ja kirpputoreille. Runsailla ärsykkeillä voi karkottaa pahimmat pakokauhut, kun vain keskittyy katselemaan ympärilleen. Pysähtyminen on välillä mahdotonta, liian rankkaa.

Ahdistaa varmaan siksi, että pelottaa taas kerran mennä lääkäriin. Pelottaa, että ei saa sairaslomaa. Pelottaa, että ei ole toipunut tarpeeksi kuukaudessa. Kaikki ahdistaa. Samat asiat odottavat tekemättöminä päiviä ja viikkoja. Asioiden loppuunsaattamisesta ei saa samanlaista tyytyväisyyden tunnetta kuin normaalissa olotilassa.

Pienet vastoinkäymisetkin notkauttavat polvet.

Äiti soitti. Epäilevät syöpää. Lisätutkimuksia tiedossa huomenna. Pelottaa ja ahdistaa.

Vuokralainen soitti, että asunnossa on vessassa kosteuden hajua. Pelottaa ja ahdistaa.

Miksi minulla on sellainen tunne, että minun osoitteeseeni tulevat kaikki Jobin postit?

Miten voin ikinä päästä jaloilleni, jos kaiken harmauden päälle lasketaan raskaita mustia huopia? Kaiken alla unohtuu hengittäminen. Happi loppuu. Panikoin.

Työ on vienyt minulta kaiken taistelutahdon ja jaksamisen. Välillä murrun siitä, että haarukka putoaa lattialle. 

Näinkö minun aikuisuuteni tulee kulkemaan?

Miten koskaan voin päästä jaloilleni?

Tänään kaikki tekee niin kipeää. Äidin sairastaminen on jo muutaman vuoden vanha. Huolta on riittänyt. Isän jaksamistakin olen murehtinut. Olen kauhuissani ajatellut: ”Minun elämäni helpotti, kun lapset kasvoivat. Lasten punaisiin kumisaappaisiin astuivat nyt vanhempani. Minä huolehdin, hoivaan, valvon ja murehdin. Minä eniten kaikista sisaruksistani.”

En tietenkään vaihtaisi elämääni kenenkään kanssa. Omat murheeni kannan ja arpiani katson siunaavasti. Jospa vain tietäisin, minne laittaa vetoomusta, jotta saisi välivuoden murheista. Vähemmän kipua ja enemmän lohtua.

Saisin aikaa parantua vanhoista. Kiirehtimättä kursia kasaan kaikki taakse jo jäänyt. Katsella sitä tilkkutäkkiä ja tuntea hetken olevansa kasassa.

Levätä.

Elämän kirjosta tehdä vahvuutta tulevaan. Jokaisesta palasesta poimia oleellinen. Tilkkutäkillä makoilla ja siristää silmiä auringossa. Alla kaikki se, mikä kantaa.

Aina sanotaan, että asenne ratkaisee. Sanotaan, että voi valita asenteensa. Voihan sen, mutta onko olemassa mitään ylärajaa, jonka jälkeen on oikeutettu valittamaan, masentumaan, murtumaan, rikkoontumaan, luovuttamaan? Käykö siinä niin, että kun kokee olevansa oman elämänsä Aku Ankka niin alkaa väistämättä vetää puoleensa kaikkea negatiivista? Voiko jollakin yksilöllä olla loputtomasti vain huonoa tuuria? Onko joku kirottu epäonnistumaan jo syntyessään? Fakta on se, että toiset joutuvat kantamaan isompia kuormia kuin toiset. Lainkaan väittämättä, että minun kuormani olisi se suurin.

Surullinen ja raskas kylläkin.

Ainakin omalla mittapuullani.

Joko sanoin, että vertaistukiryhmä on ihan mielettömän hyvä ja tärkeä? Vaikka en tunne heistä ketään henkilökohtaisesti, sallin itseni kuvitella heidät rinnalleni vertaisenani. Ei sillä ole mitään väliä, vaikka emme todellisuudessa jakaisikaan samaa arvomaailmaa tai maailmankatsomusta. Tässä tilanteessa, kun haluaa kysyä jotain faktaa, purkaa tuskaa olematta taakaksi, pohdiskella asioiden syvempiä merkityksiä tai vertailla toipumisen asteita, tämä ryhmä on arvokas. Epävirallinen ja epämuodollinen. Kaikille sopivan kokoinen.