Burnout on fyysinen sairaus

Aamu alkoi auringolla. Eilisen harmauden jälkeen maailma tuntuu huomattavasti kirkkaammalta. Musta möykky ei kuitenkaan anna rauhaa. Lienee tullut aika taas itkeä siitä pois palanen. 

Se ei käy lainkaan niin helposti kuin kuvittelisi. Täytyy keskittyä möykkyyn. Sukeltaa monta pintakerrosta syvemmälle. Tervehtiä vihaa, pettymystä, epätoivoa, pelkoa ja tuskaa ennen kuin tapaa surun. Surussa kyyneleet vasta tulevat.

Hämmästyttävää kyllä olen löytänyt klassisesta musiikista tukikeinon tuntea surua. Barokin massiiviset musiikilliset taideteokset ovat aina puhutelleet. Olen sanattomana kuunnellut teosten kerroksellisuutta. Ymmärtämättä, miten jonkun taidot ovat riittäneet piirtämään paperille kokonaisen orkesterin tahdit.

Tai ehkä vain samaistun teini-ikäisen eksyneeseen maailmaan? Silloinkin istuin samojen teosten ääressä ja etsin paikkaani maailmassa.

Sittemmin olen siirtynyt huomattavilta osin kevyen viihdemusiikinkuluttajaksi. 

Usein olen huomannut, etten ole voinut kuunnella mestariteoksi, koska olen vältellyt kosketusta sieluuni. Olen keskittynyt luistelemaan pinnalla. Tehnyt arkea ja asioita, joissa pääsee helpolla.

Epäilemättä minussa asuu taipumus synkistellä. En pidä siitä. Aktiivisesti etsiydyn poispäin. Synkistelijä vaatii paikoillaanoloa ja aivan liian paljon tilaa ympärilleen. On helpompi pitää omasta valoisasta, hulluttelevasta, iloisesta minästään.

Moninaisten luonteenpiirteiden ollessa läsnä on välillä vaikea löytää tasapainoa. Ulkoiset toiveet ja vaatimukset kun yleensä kulkevat juuri epätahdissa kanssani. Silloin, kun kaipaan rauhaa ja tilaa, arki täyttyy velvollisuuksista jotka on pakko hoitaa. Silloin, kun haluaisin kepeitä kutsuja, sosiaalista elämää, muiden arjessa ei ole tilaa hassuttelulle.

Tänään haluaisin ryhdistäytyä ja alkaa kirjoittaa mainosta itsestäni. Mielellään lopputuloksena saisi olla valmis CV. Niitähän ei kirjoiteta tunteella.

Nykyajan työnhaku on tuplavalehtelua. Työnantaja valehtelee työnkuvaukset ruusunpunaisiksi ja työnhakija valehtelee osaamisensa kivenkovaksi. Ei ihme, ettei rekrytoinneissa onnistuta. Miksi ei voida olla rehellisiä ja maanläheisiä? Aitoja!

Kaikenlisäksi käytetään rekrytointifirmoja, jotka eivät ymmärrä millaiseen työympäristöön tai tehtävään ihmistä haetaan. Tuntematon suosittaa tuntematonta tuntemattomalle. Aikamoinen lottovoitto, jos siitä syntyy pitkäkestoinen, kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. 

Ehdottomasti parempi ratkaisu olisi esitellä työpaikka työntekijöiden kautta. Tällaista meillä täällä meidän firmassa on. Myös muutamat miinukset kirjoittaa auki. Täyden kympin työpaikkoja ei ole. Samoin työnhakijan olisi parempi kerätä kommentteja kanssatyöntekijöiltään sekä ystäviltään. Niiltä, jotka ovat jakaneet arkea ja tuntevat hänet läpikotaisin.

Oikeastihan kaikki hakevat vain rehellistä, motivoitunutta, oppimiskykyistä ja vastuuta ottavaa henkilöä. On selvää, että koulutusta pitää olla. Kuitenkin henkilö ratkaisee. Kukaan ei halua omahyväistä kusipäätä työkaverikseen tai palkolliseksi. Henkilökemioilla on loppupeleissä huomattavasti koulutustakin suurempi merkitys. Motivaationtappajat aiheuttavat huomattavasti enemmän tappiota kuin motivoituneet vaikkakin vähemmän präniköitä omistavat.

Tänään facebookin vertaistukiryhmässä oli verraton päivitys:

Mulla osui kirjastosta käteen Juhani Mattilan kirja Herkkyys ja sosiaaliset pelot.

Kirjassa on lyhyt kappale otsikolla "Työuupunut on myynyt sielunsa", jossa hän kirjoittaa mm. näin: "Burnout poikkeaa suuresti normaalista väsymisestä ja on vaikeammin hoidettava sairaus kuin depressio, koska masennuslääkkeetkään eivät välttämättä tehoa. Siksi sitä olisi pidettävä mieluummin fyysisenä sairautena, joka vaikuttaa laajasti ja monella tasolla ihmiseen hermostoon sekä aineenvaihduntaan....Työntekijän sielu voi olla niin autioitunut, ettei elävää psyykettä enää ole...Sielullisuutensa menettänyt ihminen on särkynyt, koska kipeitä pettymyksiä ja loukkaantumisia on tullut liian paljon kestettäväksi..."

Rauhassa olemisen ja yksinäisyyteen (ärsykkeettömyyteen) vetäytymisen hän kuvaa pyrkimyksenä eheytyä.

Minä tunnistan tässä kuvauksessa paljonkin omaa uupumiskokemustani. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Tämän paremmin en itsekkään osaisi sanottaa uupumisen syvintä olemusta. Allekirjoitan.

Hiljaa olen tyytyväinen, ettei sieluni kuollut kokonaan. Ehdin vetäytyä rauhaan ja yksinäisyyteen riittävän ajoissa. Valitettavan monen kohdalla tilanne ehtii kehittyä sietämättömäksi.

Tänään päivä nro 3 dieettiä on ohitse. Sokerinhimo oli maltillinen. Yllättävästi. Jotain hiilihydraattipitoista voisi silti syödä. Kun katson tämänpäiväisiä kuvia, joita epätoivoisesti otettiin CV:n päivitystä varten, jätän hiilarit suosiolla tuonnemmaksi. Kuka valopää ylipäätään on keksinyt, että on modernia ja tyylikästä liittää kokovartalokuva itsestään CV:hen?

Hänelle voisi kirjoittaa sakot. 

Onneksi sain valmiin pohjan  - onneksi!