Antakaa mun olla!

Viikon teemaksi näyttää jälleen kerran nousevan ahdistus. Pelko siitä, että joutuu palaamaan töihin. Vaikka vasta ensi viikon perjantaina on psykiatrille aika.

Ahdistuksen kaveri on makeanhimo. Sokeri huutaa ja houkuttaa taukoamatta takaraivossa. Nyt kuitenkin mennään vasta laihdutuspäivässä nro2. Miksi aina pitää ahdistaa?!?

Bongasin tänään jopa avoimen työpaikan, johon voisin hakea. Siinä olisi kaksi asiaa paremmin kuin nykyisessä. Olisi esimieasema. Olisi lyhyt työmatka. Kymmenessä vuodessa on ehtinyt huomata, miten kuluttavaa on jurruttaa autolla eessuntaassun kolmeakymmentä kilometriä. Joka päivä. Joka säällä. Varsinkin pimeällä.

Pyöräilymatkan päässä oleva työpaikka  mahdollistaisi myös työmatkaliikkumisen. Mikä sen kätevämpää? Edes silloin tällöin voisi pyöräillä tai kävellä. Omaksi ilokseen. Hyvistä ilmoista nauttien. Likietuisuuden ansioista päivään tulisi lisää tunteja. Tarkalleen ottaen vähintään tunti. Se on paljon se! Oikeastaan tämä pelkästään riittäisi jo perusteeksi hakea paikkaa.

Esimiehenä toimiminen kiinnostaa. On päivän selvää, että se voi osoittautua turhankin haastavaksi, jos yrityksen kulttuuri / resurssit / rakenne tms. eivät mahdollista hyvää esimiestyöskentelyä. Ainakin kannattaisi selvittää. Tuolla meriitillä voisin harkita jopa jatkavani opintojani. Siinä sivussa.

Pyysin kollegalta viimeisimmän muodin mukaan muotoillun CV:n. Nyt pitäisi kaivaa jostakin energia ja pitkä pinna alkaa tehdä itselle samanlaista. Olen aina haaveillut, että joku tulisi kotiin tarjoamaan timanttisia työtarjouksia. Unelmien haasteita. Ehkä sitä varten pitäisi olla huomattavan tunnettu henkilö. Yliaktiivinen somessa. Aina jaksaa ja sanoa kaikkeen kyllä. Myydä sielunsa ja mummonsa. En tiedä.

Päivän puuhasteluina on lähinnä ollut pientä siivousta. Keittiön yläkaappien perkaamista. Tavaroiden lajittelua myytäviin, pois heitettäviin sekä säästettäviin. Liian paljon säästän. Kaikenvaralta mukamaste. Jospa saisin aikaiseksi siirtää käyttämättömät kahviastiastot ullakolle odottamaan poikien lähtöä maailmalle. Luultavasti ullakon katto tulee alas tavaran painosta ennen sitä.

Pisteenä iin päälle kävin myös ripsihuollossa. Liki neljä vuotta olen huoletta syytänyt rahaa tähän kauneusrituaaliin. Itsetyytyväisyyden vuoksi en aio luopua ripsistä kuin pakon edessä. Huoltopaikankin voisi etsiä lähempää. Ajatella, jos ensi syksynä kaikki olisikin tässä kotipaikkakunnalla! Tämä toipumisprosessi on opettanut minua rakastamaan yksinkertaisuutta, hiljaisuutta ja elämän helppoutta. Erakkona oleminen tuntuu juurevalta, lohduttavalta ja hallittavalta. Se on valtava muutos aiempaan super sosiaaliseen elämääni. Kekkereistä seuraaviin ja aina sata tapaamista sovittuna. 

Olen aina nauttinut ihmisten seurasta. 

Nyt nautin hiljaisuudesta.

Ja tätä ahdistusta!

Yritän löytää yhteyden ahdistukseen. Missä sen pohjavire oikeastaan soi?

Onko asia niin yksinkertainen, että en edelleenkään kestä, jos minulta odotetaan jotain? Pienikin vihjaus vaatimuksista nostaa ahdistuksen pintaan salamana.

Onko mielen perukoilla kuitenkin jotain, jota en uskalla päästää pintaan? Ahdistuksen tunne on kömpelöä haparointia ja pelkokivien kääntämistä. Tuhannesti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Rinnalla kulkevat kyyneleet ja paniikin oireet. 

Yritän kääntää ahdistusta peloiksi. Tulkita niitä. Pinkan päällimmäisenä lepää raskaasti ajatus siitä, että minun kohdalla mikään ei koskaan muutu. Tulen tekemään koko työurani jotain yhdentekevää ja henkisesti uuvuttavaa työtä. Pienellä palkalla. Väsymättä yritän tehdä työt korkealla moraalilla ja korkeilla standardeilla. Kukaan ei sitä huomaa tai siitä ei kiitosta kuulu.

Tulen aina toteamaan, että sen hetken kun luulin elämän avaavan kauneutensa minulle, se vain vilautti sitä ja tarjosi murheita suurelta vadilta. Koettelemuksia kivuilla ja luopumisilla. Välillä puukkona selässä. Välillä pesäpallomailalla iskuja polviin. Miksi näin? Enkö millään opi olemaan riittävän nöyrä elämän edessä?

En minä pelkoja pelkää. Tekisin mitä vain, että tietäisin mitä tehdä. Tässä kohtaa elämää kuuluukin olla ikäkriisiä ja muita pohdintoja. Missä on aurinko? Missä edes sirpaleita, joista kasata jotain uutta? Päivät kulkevat ja minä seuraan vierestä. Tietäisinpä onko tämä osa toipumista vai olenko menossa kohti jotain vielä suurempaa pudotusta.

Sen tiedän varmaksi, että minulta ei kukaan voi tarvita mitään. Minä en vain kykene täyttämään kenenkään ainoatakaan pyyntöä tai toivetta. 

Antakaa mun olla!!