Viikon Jälkeen

Ensimmäinen sairauslomaviikko alkaa kääntyä loppuun. Olo on monelta osin jopa huonompi kuin viikko sitten lääkärin vastaanotolla. Pieni etäisyys työympäristöön on karusti kirkastanut, miten paljolta sitä onkaan silmänsä ummistanut. Kun muutaman päivän keskittyy antamaan itselleen tilaa ja kuulostelee vointiaan, oppii paljon.

Olen sulkenut tunteet visusti kauas syvälle sisimpääni vuosikausia.

En ole päästänyt epätoivoa tai edes surua pintaan. Olen vain pärjännyt.

Ainoa tunne, joka on ollut jokapäiväinen vieras, on ollut viha. Se on jäytänyt sisintäni. Todellisuudessa se on vain ollut viimeinen merkki sisimmästäni, etten voi hyvin.

Nyt kun itku pyrkii esiin yllättävästi monta kertaa päivässä, olen lähes paniikissa. Pelkään, jos annan tunteille vallan, sekoan lopullisesti. Sisälläni on niin paljon avuttomuutta, ettei sitä pysty pukemaan sanoiksi. Kykenen päivän aikana hoitamaan keskimäärin yhden tai kaksi asiaa kunnolla. Tänään se oli kummitytön lahjan paketointi, villasukkien viimeistely ja suruadressin kirjoittaminen. Sen jälkeen puski paniikkihäiriötä. Ei pysty. Ei jaksa. Ajatukset ovat häilyviä epäselviä ja ahdistavia. En kykene muistamaan, mitä minun piti tänään muistaa. Pystyn toimimaan jotenkuten, mutta unohdan jatkuvasti puolessavälissä lausetta, mitä olin ajatellut sanoa.

Olen jo pitkään salaa pelännyt, että sairastan jotain vakavaa muistisairautta. Olen aina ollut todella tehokas multitaskaaja. Keskityn aina hetkeen, olen läsnä ja tiedostan. Sitä voi kutsua myös pikkutarkaksi muistiksi.

Pystyn muistamaan paljon ja palauttamaan mieleeni kaiken, missä olen ollut läsnä. Muistilapuille olen kirjoittanut yhden sanan joka on toiminut riittävänä muistutuksena keskeneräisestä asiasta. Vuosien saatossa kyky on lähes kadonnut. Joudun kirjoittamaan kaiken muistiin – mielellään kahteen paikkaan. Jos nyt katson kalenteriani, en kahden minuutin päästä taaskaan muista, mitä siellä luki. Oliko tälle päivälle vielä jotain merkittynä? En pysty kaivautumaan muistiini.

Vaikka olen läsnä.

 Vaikuttaa pahasti siltä, että aivoni ovat ylikuormittuneet. Kovalevyllä ei ole enää tilaa. Arkistointi on mennyt sekaisin. Voin helposti aavistaa, miten kammottavaa on muistisairaan elämä. Hetkittäin luulet, että muistat ja tiedät, kunnes taas tiedostat, että ajatus karkasi jo. Näitäkin tekstejä kirjoittaessa olen useamman kyyneleen nielaissut. Monta asiaa on heilahtanut muistin laidalla, osa iskenyt tajuntaan kirkkaana. Tietysti silloin kun edellinen lause on vielä ollut kesken. Pisteen jälkeen muisti on pelkkää mustaa. Ahdistaa. Miksi en muista?

Olen aika lamaantunut. Täysin vieras itselleni. En tunnista tätä henkilöä, jolla ei ole tehokkuus tapissa ja iloinen ote elämään. Minussa ja tässä epätoivoisessa hahmossa ei ole muuta samaa kuin ulkokuori. Piirteet ovat tutut, mutta sisältö on vaihdettu johonkin outoon. Tietoisesti päätin, että en puserra itsestäni yhtään mitään. Olen avoimesti ilmoittanut kaikille, että nyt olen burn outilla, nyt katkesi jaksaminen. Yritän vain selvitä päivästä. Teen sen ja sitä, minkä kohtuudella pystyn. Kun ahdistus käy ylivoimaiseksi, kömmin peiton alle turvaan ja nukun. Mikään unimäärä ei ole ollut riittävä vuosikausiin. Saatan nukkua 10-12 tuntia yössä ja 2 tuntia päiväunia. Silti en koe oloani levänneeksi. Uni on välillä pelkkää tuskaa ja katkonaista painajaista. Yleensä päivisin uni on kuitenkin kuolonunta. Turtaa. Puuduttavaa. Hoitavaa. Vaikka herääminen ottaa koville, olen tyytyväinen että edes joskus uni on armollista. Voin antaa itselleni anteeksi tekemättömyyteni, mutta en voi jättää elämääni kuitenkaan elämättä. On asioita, joihin on pakko reagoida, vaikka kuinka uuvuttaisi. On lapset, pyykit, tiskit, siivoaminen, ruoka ja miljoona muutakin pientä asiaa, joista täytyy vain huolehtia.

Jaksoi tai ei.

Eniten pelottaa, ettei jaksa enää mitään. Luovuttaa. Toiset hoitavat jonnekin hoitoon. Herää vuosia myöhemmin ihmettelemään, missä minun elämäni kulki.

Mielessäni rakentelen vaihtoehtoisia esitystapoja ratkaisuista, miten tässä pitäisi edetä. Ratkaisuja, joita esimieheni kuuluisi murehtia. Välillä annan vihan ryöpytä ja sapen kiehua. Mielessäni annan täyden lastillisen nöyryytystä ja totuutta kaikille niille, joiden koen kohdelleen minua epäoikeudenmukaisesti. Piikittelen sujuvasti niitä, jotka pitivät minua ja palveluksiani itsestäänselvyytenä. Välillä taas hahmottelen mielessäni kirjettä toimitusjohtajalle: tällaista on sinun firmassasi olla töissä. Leikittelen ajatuksella, miltä elämä maistuisi, jos kuitenkin vain vaihtaisi työpaikkaa.

Sen hylkään heti.

Se olisi vain tosiasioiden pakenemista. Helppo reitti, mutta asiat jäisivät keskeneräisiksi. Firma pääsisi erittäin helpolla. Poistuisi ongelma heittämällä. He voisivat surutta pistää nimeni kohdalle leiman: ei pärjännyt. Sitä iloa en tule heille suomaan. Työnantajan tässä pitäisi hävetä, että työntekijä kituu henkihieverissä työn kuormittavuuden takia.

Yritän saada mielessäni tehtyä myös selkeän rungon maanantain lääkäriä varten. Yritän itse paketoida kaikki ongelmat selkeäksi setiksi, josta on sitten lääkärinkin helppo tehdä etenemissuunnitelma. Perusluonteeni ongelmanratkaisijana tekee muiden töitä. Ei minun tarvitse esittää valmiita vastauksia. Silti pelkään, että joudun puolustautumaan. Fakta on: mitä pidempi sairasloma, sitä vaikeampi paluu. Mutta ei tässä kunnossa ole järkeä edes yrittää. Se on suora hyppy narun jatkoksi.

Täysin epäonnistumaan tuomittu.

Täytyy esimiesten ainakin ensin ottaa todesta ja herätä.

Tämä työ vie minulta jaksamisen.

Se syö minun elämäni tyhjäksi.

Jättää minut raunioiksi.

En pysty sitä itse yksin korjaamaan.

Työn osalta se on esimiesten homma. Maistui se heille tai ei. Tämän takia olen päättänyt pyytää lääkäriä olemaan yhteydessä omaan esimieheeni. En kestä, enkä jaksa, käydä läpi sitä ensimmäistä vaihetta, joka todennäköisesti on joko myötätuntoinen voivottelu tai jonkin sortin defenssi. Joku muu saa nyt kaivaa ratakiskon ja alkaa vääntää siitä todellisuutta. Joku muu saa nyt vaatia toimintaa. Joku muu saa ottaa vastuun minun jaksamisestani.

Huomiselle on varattu aika myös pariterapiaan. Ei juuri voimavaroja siihen riitä. Toisaalta, koska kyseessä on vain kolmen kuukauden rutiinikeskustelu, on sama mennä vähillä eväillä. Onneksi tilanne on tuttu ja turvallinen. Sinne on varsin helppo kynnys mennä.

Eniten tänään vituttaa, kun kuullessaan minun uupumislomasta, ihmiset sanovat:

-          -Olenkin ollut sinusta huolissani!

-          Jaha? Et aikaisemmin ajatellut mainita asioista tosissasi?