Tulenko minä hulluksi?

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Tekee mieli vain makeaa. Tunkea suu niin täyteen, ettei saa kunnolla henkeä.

En saa ajatuksen päästäkään kiinni. En tiedä, mikä ahdistaa.

Kaikki ahdistaa.

En pysty ajattelemaan.

Kaikki on niin kirjavaa ja nopeaa. Päässäni ajatukset viipyvät vain tovin. Haihtuvat sen jälkeen johonkin unholaan. Tavoittamattomiin.

Hiljaisuudessakin tuntuu olevan liian paljon ärsykkeitä.

Syvään hengittäminen auttaa sekunnista seuraavaan. Pakokauhu tuntuu möykkynä mahassa.

Entä jos en koskaan toivukaan tästä? Mitä, jos minusta tulee pitkäaikaissairas? Jos en koskaan enää palaakaan töihin? Aina samat pelot!

Järjen äänellä yritän sulattaa möykyn mahasta. Hoivailen itseäni mielessäni. Rauhoittelen. Kerron, ettei ole hätää.

Pyydän hengittämään.

Lupaan, ettei tarvitse jaksaa.

Lupaan, että kohta helpottaa.

Mistään ei tarvitse nyt huolehtia. Kukaan ei vaadi sinulta mitään. Ei haittaa, vaikka kokonainen päivä menee rauhoittumiseen. Sillä tavalla ne voimat palautuvat. Älä vaadi itseltäsi mitään!

Miten minä itseni suostuttelen luopumaan kaikesta ja vain olemaan? Vaikka siitä ei mitään huonoa seuraakaan, en osaa. Niin lujasti uskon, että tekeminen antaa elämälle merkityksen. Pieni puuhastelu kuntouttaa. Miksi näin uskon? Luulen sen olevan totta.

Vai vastaanko vain ”ei pidä jäädä tuleen makaamaan” odotukseen, joka tässä yhteiskunnassakin on sotavuosilta asti elänyt vahvana?

En osaa vain olla.

 ******

Ja sitten taas iltapäivästä osaan olla. Sähkökatkoa kolme tuntia. Lasten kanssa hippasta. Lukemista. Ulkona pyryttää lunta ja pienen hetken koko kehossa rentoutunut rauhallisuus. Toivo kurkistaa peiton alta; eiköhän se tästä taas.

Kaiken tämän tunnemylläkän keskellä, kun kirkkaita hetkiä on vain muutamia haluan uskoa lujasti, etten sekoa lopullisesti.

Yritän vakuutella itselleni, että niin kauan kuin pelkää tulevansa hulluksi, ei vielä ole hullu.

Ihan keksitty juttu. En ole keksinyt muutakaan.

Koko hulluus on niin suhteellista. Eihän se taida edes hulluus olla, mikä pelottaa, vaan se, että jää ikuisesti ahdistuneisuuden tilaan.