Toisen kerran lääkärillä

Toinen lääkärikäynti takana.
Päällimmäinen tunne on poikkitieteellinen raivo.
Joudun hillitsemään hermojani tosissani. Keskittymään hengittämiseen. Pidättelemään sormiani, etten kiukuspäissäni ala somessa haukkua ihmisiä, työnantajaa tai muuta elotonta.

Lähtökohtaisesti lääkäri oli ymmärtäväinen. Kirjoitti mukisematta viikon lisää sairaslomaa.
Taas viikon.

Ehdotin hänelle, että hän olisi yhteydessä esimieheeni ja selittäisi tilanteen laadun, koska en itse koe olevani riittävästi voimissani alkaakseni sitä keskustelua.

- Kyllähän meiltä työterveydestä yleensä ollaankin yhteydessä esimiehiin tällaisissa tapauksissa. Nyt vaan on niin, että olen tavannut sinun esimiehesi, kylläkin aivan eri yhteydessä, että ei liity tähän tapaukseen mitenkään.
Mutta niin kuin sinäkin sanoit, hän on aika hidas ja en oikein usko, että siitä keskustelusta olisi mitään hyötyä. Että kuka se sinun esimiehesi esimies nyt sitten olikaan?

Siis mitä? Anteeksi kuinka? Sanotko vielä? Siinä hän nyt todeksi elää minun todellisuuttani.
Ei kannata keskustella, koska vastapuolella ei yksinkertaisesti riitä antaa vastinetta.
En minä suinkaan lääkärin arviosta suivaantunut. Vaan siitä, miten tämä tilanne on mahdollista?! Miten tässä firmassa voi olla noita huonoja esimiesvalintoja näin luokattoman paljon?

Kukaan ei näistäkään kanna vastuuta.

Sama tarina oli jo aiemman esimieheni kanssa. Jokseenkin ok heppu, mutta ei todellakaan esimiesainesta. Tippaakaan.

Raivokierroksia lopen nostatti myös lääkärin vahva yritys kannustaa aloittamaan mielialalääkkeet. Masennukseen – vaikkakin työperäiseen masennukseen. Mitähän vittua? Ei se poista minun mielestäni raivoa, ei se tee ongelmista yhtään pienempiä.
Hän puolusteli kehotustaan sillä, että kun mieli saadaan valoisammaksi niin pystyy tekemään parempia ratkaisuja.

Pyysin häntä kertomaan suosittelemansa lääkkeen nimen, jotta voisin keskustella asiasta isäni kanssa, joka on alan ammattilainen. Lääkäri alkoi välittömästi selittää, että isä varmastikin on tekemisissä ihan eri tason mielenterveysongelmien kanssa. 
Totesin kuivasti, että hän on töissä akuutilla ja sinne tulevat kaikki ensi hätään.

Lääkeasia jäi pöydälle. En usko ensisijaisesti työterveyslääkärin osaamiseen niissä asioissa. Hänhän vain katsoisi jonkun perus annostuksen jostain random lääkkestä. No thanks!

Niinpä sitten poistuin pettyneenä ja raivoissani. Pyysin sihteeriä postittamaan sairaslomalapun esimiehelleni. Sen vuoksi en vaivautuisi kävelemään monta sataa metriä ja kohtaamaan ihmisiä – saatikka esimiestäni.

Lähettelin viestejä lähimmille ihmisille, missä nyt mennään.
Isä soitti välittömästi varmistaakseen, etten ole aloittanut mitään lääkitystä. Hän sanoi hoitaneensa useita työuupumuksen takia hoitoon hakeutuneita ihmisiä. Hänen näkemyksensä oli, että niin kauan kun tunne ja järki korreloi ja ihminen kykenee analyyttiseen ajatteluun, ei ole mitään syytä tahi järkeä aloittaa lääkitystä.
Sama tunne minullakin on.
Koen, että jos tässä kohtaa ”myönnän” masentuneeni, sen jälkeen kaikki lakaistaan sen alle. Kaikki johtuukin yhtäkkiä siitä masennuksesta, eikä suinkaan ylikuormittavasta työstä.
Tässä tulee vainoharhaiseksi, kun joutuu ennakoimaan muiden liikkuja aina ennakkoon.

Tälle päivälle on vielä pariterapia. Nyt on hauska kuulla pariterapeutin analyysi aiheesta.
Hän on kuitenkin elänyt rinnalla jo yli kolme vuotta ja oppinut tuntemaan meidät molemmat.
Hänhän on jatkuvasti kysynyt, että pitääkö minusta olla huolissaan.
Niinpä niin. 
Lähinnä olen kiinnostunut kuulemaan, miten työuupumusta tulisi hoitaa oikein ja mitä mieltä hän on masennuslääkkeistä minun tapauksessani. Voi olla, että joudun pyytämään häneltä vielä kirjallista lausuntoa aiheesta, jotta saan riittävästi hoitoa ja huoltamista työterveydestä.

Jotenkin sekin on mielestäni epäreilua, että meillä on talon oma terveysasema.
Hehän ovat auttamatta puolueellisia – joskin sama kokemus minulla on talon ulkopuolisistakin lääkäripalveluista. Aina koen, että joudun selittämään tai puolustautumaan.

Minut on lähetetty takaisin töihin ankarassa antibioottiripulissa. Jännetupin tulehduksesta on lähetetty gynekologille; voihan se olla jotain rinnoista johtuvaa.

Joku saattaisi äkkiä haistella, että lääkäreiden arvostus ei ole korkealla.
Ainakin tämä perustuu kokemukseen.

Olen pienempänä ollut pitkiä jaksoja sairaalassa. Polveni operoitiin piloille 12-vuotiaana, jota seurasi vuosia kestäneet korjausleikkaukset. Pari keisarinleikkausta takana myös. Lisäksi vuosi sitten selästä löytyi kolme välilevyn pullistumaa, joista yksi repesi.

Että sillai.

Jätetään nyt luettelematta kaikenlaiset muut normaalit nuhakuumeet, vuosia kestäneet poskiontelontulehdukset ja muut vatsahaavan alut. 

Aika monesti lääkärissä on hyvä itse tietää, mikä on, esittää diagnoosi punnittavaksi ja poistua tarvittavien lääkkeiden kanssa. Jos annat vallan lääkäreille, arvailusta ei tule loppua. Eniten vikaa epäillään aina olevan joko peruslaiskassa luonteessa (eivät tunnista reippaita) tai mahdollisesti korvienvälissä (masentaako, ahdistaako).

 ****

Pariterapia meni lähinnä minun tilanteeni käsittelyyn. Terapeutti komppasi isääni lääkeasiassa. Sanoi, että ehdottomasti pitäisi olla tehtynä uupumuksen tason ja työkyvyn arvioinnit ennen kuin lääkkeitä aletaan kirjottamaan.
Voi Luoja!
Onnekseni olen perusteellinen ihminen. Tajusin kupletin juonen ennenaikaisesti. Masennusleiman löyminen on ilmeisen kivaa ja helppoa. Sen jälkeen vain säädellään lääkitystä.

Sanotaan, että ei se selviä töistään kun on niin masentunut.

Terapeutti suositteli vahvasti psykiatrin arvioon menemistä. Sanoi, että minun reipas luonteeni antaa helposti väärän kuvan jaksamisesta. Pelkästään periksiantamattomuus voi antaa käsityksen, että tuohan porskuttaa vahvoilla.

Todellisuudessa en selviä ruokakauppaa läpi.
Puolessa välissä tulee tuskan hiki, paniikki ja uupumus:

Miksi minä en muista?

Onko näitä ostettavia asioita liikaa yhden ihmisen hanskata?

Ei lainkaan tapaistani, mutta olo tuollaisen kauppareissun jälkeen on toivoton.

Miten minä en selviä edes kaupasta?

Niinpä sitten terapian jälkeen rustailin sähköpostin lääkärille. Jotta en unohtaisi asiaa. Jotta hänelle jäisi aikaa ottaa kantaa tai hoitaa asiaa eteenpäin ennen seuraavaa tapaamista.

Hän tyytyi vastaamaan, että ei terveydenhuollon ihminen saa hoitaa asioita sähköpostilla.
Tule naamatusten vastaanotolle tai soita.
(Haistakoot paskat!)

Taas yksi ihminen, joka ei halua olla ongelman ratkaisija.
Olen poikkitieteellisen raivoissani kaikesta tästä.
Edes uupuneena ei saa olla uupunut.
Pitää taistella kaikkea maailmaa vastaan, jotta a) otettaisiin todesta b) saisi riittävän hoidon ja avun. Tässä tilassahan se on todella helppoa! (Ironiaa)

***

Lääkäri oli soittanut aamusta jo pari kertaa ennen kuin ehdin tarkistaa, kuka on soittanut. Minulle soittelee kaiken maailman kauppamiehet työnpuolesta, joten en vastaa outoihin numeroihin nyt. Asia oli kuitenkin se, että tämän viikon perjantaille on varattu kolmikantaneuvottelu työnantaja-työterveys-minä. Erikseen painotti, että terveysasema on tuolloin kiinni ja asia hoidetaan hienotunteisesti.

Anteeksi, mutta miksi?

Pitäisikö minun hävetä sitä, että olen uupunut kohtuuttoman työtaakan alla? Mielestäni työnantajan pitäisi olla häpeissään! Sanoinkin lääkärille, että ei minun takiani tarvitse mitään piilopalavereja pitää. Alan olla kurkkua myöten täynnä kaikkea. Mikäli perjantain anti jää köyhäksi tai riittämättömäksi on varmaan syytä hakeutua yksityiselle kyselemään apua. Minulla on oikeus saada riittävästi tukea ja apua. Minulla on oikeus kuntoutua työkykyiseksi.

Kyselin työuupumuksen vuoksi töistä poissaolevalta kollegalta kuulumisia. Hänelle oli samalla kaavalla toteutettu hoitoa. Masennuslääkkeet naps kättelyssä käteen ja viikon pätkissä sairaslomaa. Kolmikanta keskustelussa hänen esimiehensä ei ollut mitään konkreettista  tehnyt asioiden eteen ja oli lähinnä istunut hiljaa. Rohkaisin uupunutta taistoon.
Sanoin, että tähän tasoon meidän ei tule tyytyä.

Lupasin soitella oman kolmikanta neuvotteluni jälkeen loppu viikosta.

Kävin myös lenkillä lähimmän työkaverini kanssa. Hänellä on kuulemma olo, että olen ollut jo ikuisuuden poissa, vaikka olen todellisuudessa ollut poissa viikon ja yhden päivän. Tilitin ja raivosin kohtelustani. En lakkaa hämmästelemästä tuota lääkityksen tarjoamista, ilman mitään esitutkimuksia, kyselykartoituksia tai somaattisten sairauksien poissulkemista. Verenpainetta ei ole edes mitattu. Veikkaisin, että ainakin tältä istumalta irtoaisi kohonneet lukemat. Niihinkin varmaan kirjattaisiin pillerit. Asia olisi varmaankin eri, jos luottaisin työterveyslääkäriin. Valitettavasti sama kaveri on lähettänyt minut gynekologille ranteessa olevan patin takia:

-          Saattaapi olla tissihommia, hän tuumi.

Sama kaveri diagnosoi minulla myös alkavan nivelrikon. Väärin meni sekin.

Voi miksi, oi miksi minä aina elämässäni joudun keskinkertaisten ammattilaisten kanssa asioimaan? Voisiko edes tämän uupumuksen kohdalla osua tielleni yksi edistyksellinen ja samalla aaltopituudella oleva ammattilainen? Onko se liikaa pyydetty? Onko se liikaa toivottu?

Perjantain kolmikanta keskustelussa lienee syytä ottaa jälleen kerran asia pöydälle: minussa ei ole mitään tyypillistä tai keskinkertaista. Minun normaali on muiden yläriman yläpuolella kirkkaasti. Oli kyse motivaatiosta, sinnikkyydestä tai asioihin perehtymisestä. 

Pidetäänkö kolmikantaneuvottelut aina jo näin aikaisessa vaiheessa?
Olen hädintuskin hengissä ja pitäisi osata puhua tulevasta.