Sairaslomalla, mutta töissä

Neljättä päivää pois töistä.

Joka päivä olen katsonut työposteja useammin kuin kerran. Forwardoinut niitä sijaisille. Pahoittanut mieleni, koska monta asiaa on näköjään vielä hoitamatta. Ja niissä jaetuissa tehtävissä oli vain yhden viikon keskeneräiset. Noin 40-50 yksittäistä tehtävää, selvitettävää tai vain hoidettavaa.

Ei ole hyvä, jos ihmisellä jää joka perjantai puolensataa tehtävää roikkumaan avonaisina, koska ei vain ehdi hoitaa.

Ei ihme, että uuvuttaa.

Sähköposteista voi myös haistaa kiristyneet välit ihmisten välillä. Kukaan ei haluaisi auttaa ketään. Itse onnistun yleensä ”taivuttelemaan” apuja, koska pystyn maalaamaan näkyville isomman kuvan ja luomaan toiselle olon, että on merkittävä. Mutta sekin käy voimille pidemmän päälle. On turhauttavaa aina kertoa, miksi olisi hyvä nähdä isompi kuva. Tämäkin on osa esimiestyötä. Pitäisi olla enemmän taitoa kertoa, miksi me olemme töissä ja miten meidän tekemisemme vaikuttaa isoon kuvaan. Pitäisi nähdä suurempia kokonaisuuksia.

Jostain syystä en pysty antamaan itselleni täydellistä lupaa olla uupunut. Yritän etsiä teoriatietota taustatueksi.

Oikeuttaa kokemukseni.

Pelkään kuolettavasti, etten tule enää koskaan toipumaan työkuntoiseksi.

Itken, nukun ja luen artikkeleita. Katson kammoksuen sivusta, miten vähän minulla on annettavaa elämälle ja taistelen viimeisillä voiman rippeillä vastaan, etten vain luovuttaisi ja tulisi elävältä haudatuksi näihin tunteisiin.

Tähän kaiken peittävään epätoivoon.

Kauppalehdessä oli kuitenkin hyvä artikkeli. Siinä kerrottiin kahdeksan mokaa, joilla varmasti menettää hyvän työntekijän.

Jäin ihmettelemään, miksi en ole saanut lähdettyä.

Miksi olen roikkunut kurjassa työssä näin pitkään?

Olenko ollut liian idealisti?

Pidän itseäni todella hyvänä työntekijänä. Oivallisena resurssina. Harmittavan usein omista hyvistä tekijöistä halutaan pitää kyllä kiinni, mutta samaan aikaan heitä ei osata motivoida. Itse olen omaa kohtaloani näin tulkinnut. Esimiehille ei yksinkertaisesti ole taitoja.

Mokat olivat seuraavat:

1. Typerät säännöt. Kun hyvistä työntekijöistä tuntuu, että isoveli valvoo, he lähtevät jonnekin muualle töihin.

2. Tasapäistäminen. Tasaveroisesti kaikkien kohteleminen ei saa tarkoittaa sitä, ettei hyviä suorituksia saisi huomata ja huomioida.

3. Alta riman. Työyhteisön tasoa ei saa määritellä sen heikoimman lenkin mukaan.

4.Huiput sumussa. Huippuosaajat ovat luonnostaan motivoituneita, ja he haluavat mainetta sekä kunniaa. Se voi tulla vaikkapa palkankorotuksen muodossa tai hiljaisena kiitoksena, mutta tultava sen on.

5. Pelkkää ilmaa. Yli puolet ihmisistä, jotka jättävät työnsä, tekevät niin, koska heidän suhteensa esimieheen ei toimi. Esimies ei välitä heistä – tai ainakin siltä heistä ammattilaisina ja ihmisinä tuntuu.

6. Rattaaksi koneistossa. Työntekijälle on kerrottava ”iso kuva”. Se valaisee, miksi mitäkin tehtävää hoidetaan. Silloin he välittävät aidosti työstään, joka saa samalla tarkoituksen.

7. Haaleassa vedessä. Ihmisten pitää antaa kokea intohimoa työtään kohtaan. Esimerkiksi Google antaa työntekijöiden käyttää vähintään 20 prosenttia ajastaan tekemään sitä, ”minkä he uskovat hyödyttävän Googlea eniten”. Tulokset voivat kaikki nähdä.

8. Otsa rypyssä. Työnteosta pitää tehdä hauskaa. Jos ihmisillä ei ole hauskaa töissä, he eivät anna sille kaikkeaan. Työn ilo on tärkeä lääke loppuunpalamista vastaan.

Lähde:  http://m.kauppalehti.fi/uutiset/kahdeksan-mokaa--joilla-menetat-parhaat-tyontekijat/xZNY6m9h?ref=facebook%3A32a6%3Fref%3Dfacebook%3A32a6

Kaikki negatiivinen vyöryy yli. Muistan pelkästään huonoja asioita.
Kai tämä kuuluu tähän?
Sanokaa nyt joku, että kuuluu!
Pakko tuutata kaikki ulos kirjoittamalla...

Yksi iso tekijä meidän firmassa on vanhanaikaisuus. Koko tämä toimiala Suomessa on ammattiliittojen jyräämää. Tekemisen henkeä leimaa vastahakoisuus.

Useimmin käytettyjä puolusteluja ovat:

Näin on aina ennenkin tehty.

Aina on tuote valmistunut ajallaan.

Pieniä ongelmia.

Ei kannata ärsyttää AY ihmisiä.

Ei töissä kuulu olla hauskaa.

Kyllä ammattimiehet osaavat.

Tällaista tämä on.

Ennen pidin noita vain haasteena. Nykyisin hartiat painuvat lysyyn. Ei jaksa enää taistella. Ei todella tarvitse olla kovinkaan kummoinen rakettitieteilijä, että voi osoittaa monta kehityskohtaa tässä firmassa. Ongelmaksi muodostuu ilmapiiri, asenteet ja olematon vastuunkanto. Edes rahallinen perustelu ei useimmiten ole riittävä peruste muuttaa toimintaa. Mihinkään ei koskaan ole aikaa. Mikään ei koskaan ole riittävän kriittinen asia. Mikään asia ei kuulu kenellekään. Vanhat tavat saadaan valitettavan hyvin ja nopeasti iskostettua uusien ihmisten toimintaan. Harva uskaltaa kyseenalaistaa mitään. Vastassa on pataljoona vanhanliiton miehiä. Lausuvat kuorossa ”ei ole onnistunut ennenkään”.

Olen vuosien saatossa törmännyt useaan otteeseen tilanteisiin, joissa kunnia on kerätty omaan laariin, vaikka se olisi kuulunut naapurille. Omalla kohdallani se on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Olen antanut asioiden olla ja salaa toivonut, että karma hoitaa asiansa. Jälkiviisaana voin sanoa: väärä valinta. Aivan ehdottomasti olisi pitänyt käydä ne kyseiset sodat. Vaikenemalla olen ylläpitänyt miehistä pönkittämiskulttuuria. Sitä kulttuuria, missä oikeus ei toteudu. Räikeimmillään olen törmännyt ihmiseen, joka kehuskelee pitkin maita ja mantuja rakentaneensa erään ohjelmiston.  Sen ohjelmiston tein minä. Yhdessä muutaman muun kanssa. Kyseisellä henkilöllä ei ole osaa eikä arpaa koko projektissa ollut missään vaiheessa. Voiko törkeämmin enää toimia? Toisaalta olen tottunein ottein siivonnut ja parsinut useammankin ihmisen työnjälkeä. Vierestä kuunnellut, kun heidän viimeisteltyä lopputulosta on ihasteltu. Minun osallisuudestani ei ole joko puhuttu lainkaan tai siihen on suhtauduttu vähättelevästi. Reiluus ja kohtuus eivät kuulu tähän työyhteisöön.

Mitä törkeämpi ja ahneempi olet, sitä enemmän saat.

Meillä on periaatteellisesti samat ohjeet ja linjaukset kaikille ihmisille. Riippumatta asemasta tai tittelistä. Riippumatta siitä, missä vaiheessa tuotteen valmistusta työsi teet. Kuinka ollakaan tasapuolisuus on täysin tuntematon käsite.

Palkkarakenteet ovat täysin naurettavasti sekaisin. On luotu järjestelmä, jota ei noudateta. Kaikki kuitataan sillä, että jokaiselle maksetaan minimipalkkaa enemmän. On olemassa erilaisia työaikakalentereita eri tasoille ja toiminnoille. On täysin esimiehestä kiinni, tarvitseeko niitä noudattaa.

Mitä härskimmin toimit, sitä vähemmän sinun tarvitsee töitä tehdä.

Vain yksittäisiin väärinkäytöksiin puututaan. On yleisesti tunnettua, että valtaosa tuotannosta laskee täydet ylityötunnit kuuluvaksi peruspalkkaansa. Ylityöt eivät siis ole poikkeus, vaan niitä kerrytetään vaikka kotona istumalla.

Kyllä, kotona.

Ja esimiehet eivät uskalla puuttua. Ovat muka niin kriittisiä osaajia meidän erityisen vaativalle toimialalle.

Meillä ei saa tehdä etätöitä. Paitsi, jos hoidat esimerkiksi sairasta lasta kotona, voit vapaasti tehdä töitä.

Paitsi, että joillekin etätyöt sallitaan.

Niistä täytyy vain olla hys hys hiljaa, etteivät muut tiedä.

Mitä röyhkeämmin venytät rajoja ja vaadit erityisoikeuksia, sitä enemmän saat vapauksia ja ylimääräisiä etuisuuksia.

Kukaan ei pysty perustelemaan mitään. Kaikki kysymyksetkin koetaan hyökkäyksenä tai kyseenalaistamisena. Kysyjän ei koskaan uskota olevan vilpittömästi kiinnostunut tai ilman taka-ajatuksia liikkeellä. Vanha ohje kuuluukin:  Aina kannattaa haukkua, jollei virhettä tai mokaa vielä ole tullut, niin ovat ainakin aikoneet tehdä sellaisen. Haukkuminen ei kuulemma koskaan ole turhaa.

Kaikenlaiset vitsailut ja naljailut ovat osa minkä tahansa työyhteisön perimää. Harmittavasti meiltä puuttuu kaikenlainen positiivinen ja eteenpäin vievä huumori. Jatkuvasti nauretaan asioille, joille ei kuuluisi nauraa.

”Kaikkihan me tiedetään, ettei Reijo tee töitään” Ha ha haa

”Kaikkihan sen tietää, ettei Ritvan kanssa kukaan tule toimeen” Ha ha haa

”Kaikkihan sen tietää, ettei Mortilta kannata kysyä neuvoja, se tekee kaiken väärin” Ha ha haa

”Ei Jonnelle kannata antaa hommia, ei se niitä hoida” Ha ha haa

Ha ha haa. Kaikki me tiedetään.

Suurin osa nauraa, mutta kärsii sisäisesti. Esimiehet antavat asioiden olla. Käskevät sopeutua kulttuuriin. On liian vaikeaa puuttua ihmisten tekemisiin vuosikymmenten jälkeen. Täällä saa tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä yhtään mitään. Silti palkka juoksee. Kaiken tekemisen pohja on kovin hauraalla pohjalla. Niiden yksilöiden varassa, jotka edes joskus kokevat velvollisuudekseen tehdä sen, mitä kuuluu.

Olen yrittänyt puhua asioita auki moneen otteeseen. Kertoa esimiehille, jos heidän alaiset poikkeavat linjasta tai eivät hoida omaa osuuttaan. Minun on käsketty taipua. Käytännössä se tarkoittaa, että minä siivoan muiden jälkiä. Teen oman osuuteni lisäksi paljon ylimääräistä. Vain koska tiedän, mihin kaikkeen mikäkin vaikuttaa. Jonkun ne hommat on loppuviimein tehtävä.

Kysymysmerkkinä ilmassa leijuvat syyt.

Miksi minä koen aina olevani altavastaajana?

Miksi minun sanomisiani ei oteta todesta?

Kaksi vuoren varmaa vastausta löytyy: nainen ja kaupallinen koulutus.

Insinöörien maailmassa suorastaan kirosanoja.  Naisten on tehtävä vähintään kaksinkertaisesti, todennäköisesti viisinkertaisesti, töitä saadakseen edes puolet siitä arvostuksesta jota miehet nauttivat. Miehet palkataan potentiaalin perusteella, naiset palkataan näytön perusteella. Miten oksettavan kliseistä! Ja kuinka tämä voidaan vielä sallia nykyaikana? Olettaisi miehisen työnantajan kantavan sosiaalisen ja yhteiskunnallisen vastuunsa vaikkapa erityisellä naisten ryhmällä.

Sellaisen ryhmänkin aioin perustaa.

Sen ryhmän vielä perustan, jos työkuntoiseksi tulen. Siinä pidetään huolta, että naisten potentiaalit huomioidaan ja heille erityisesti tarjotaan mahdollisuuksia kasvaa esimies ja johtotehtäviin.

Voi miten helposti pienillä yksinkertaisilla muutoksilla voitaisiin helpottaa kaikkien tekemistä. Luoda yhdessä tekemisen kulttuuria. Madaltaa hierarkiaa ja saavuttaa yhteistyön tuloksia yli osastorajojen. Helpoimpana esimerkkinä: projektin aloituspalaveri kaikille ihmisille. Käytäisiin läpi projektin erityispiirteet, aikataulut, työjärjestelyt, vastuuhenkilöt jne. Luulisi olevan arkipäivää. Eipä ole. Monesti tieto jumittaa ylätasoilla. Siellä ihmiset päivätyökseen pohtivat ja pyörittelevät samoja asioita. Unohtavat, että alapuolella olevat ihmiset eivät niitä ajatuksia kuule tai näe. Unohtavat ohjeistaa. Sitten ihmettelevät, kun hommat sakkaavat. Lähestyvät sitten ihmisiä hampaita kiristellen vaatimuslistan kanssa. Nuo poloiset alaiset eivät taaskaan onnistuneet arvaamaan oikein, mitä heidän kuuluisi tehdä. Taas mentiin perse edellä puuhun.

Yhteistyön osaamattomuuden kulminoituma on yhteistyö, joka tuli ajankohtaiseksi uuden omistajan myötä. Piti alkaa rakentaa yhtenäistä mallia toiminnoille täällä Suomessa ja Euroopassa.

Yhteistyö on ollut yksi suuri sotatanner.

Metso kerrallaan on käynyt kehässä omat soidinmenonsa.

On näytetty parhaita puolia ja vilauteltu paremmuus korttia. On luuloteltu ja annettu ymmärtää. On tepasteltu pyrstö komeasti auki itsevarmoina omasta reviiristään. Omille on taukoamatta viestitty negatiivisesti toisesta osapuolesta. Haukuttu kaikki mahdollinen ja kuviteltavissa oleva maan ja taivaan väliltä.

Heti lähtölaukauksessa unohtui, miten yksilöitä muutosjohdetaan. Ei kerrottu yleispätevistä kulttuurieroista. Ei esitelmöity läpi talojen toimintatapoja ja tuoterakenteita. Ei oltu niskanpäällä. Lähdettiin sokeasti huitoen kohti maalia. Verta ja kyyneleitä on vuodatettu. Tukahdutetut raivon huudot jäävät elämään omaa elämäänsä. Karvaan tappion kokeneet metsot jatkavat haavojensa nuolemista hamaan hautaan asti.

Joku on luovuttanut, toiselle on annettu kultapränikkä onnistumisesta.

Joku on varastanut toiselta kunnian väärin keinoin.

Yhteistyö on kiteytynyt lähinnä toisten heikkouksien etsimiseen. Toisen osapuolen nujertaminen on ainut missio. Yhteinen etu on utopiaa. Oma etu menee firman edun edelle. Toisten työn vaikeuttaminen on suoranaista taidetta.

Rivimiesten ei ole tarvinnut soidinmenoihin osallistua muutoin kuin kuunteluoppilaina. Heidän on pitänyt hyväksyvästi nyökytellä ja aplodein tervehtiä voittajia. Yhteistyön epäonnistuneet, nilkuttavat toiminnot ovat kuitenkin muuttaneet myös rivimiesten työn tekemistä hankalammaksi. Monet asioista tehdään moneen kertaan. Tietämättömyys aiheuttaa valtavasti turhaa työtä, joka puolestaan aiheuttaa valtavasti turhautumista. Yhdistymisprojekteissa vetäjinä toimii ihmisiä, joiden kompetenssi ei ole riittävää. Kysymyksiä ei saa esittää, jos ne ovat liian vaikeita. Lähtökohtaisesti ote on puolusta ja pakene. Ei avoimen utelias oppiminen. Ei analyyttinen ja järjestelmällinen.

Väärät ihmiset väärillä paikoilla. Firman entisen toimintamallin mukaan. Kuka täällä ajattelee? Vai ajatteleeko täällä kukaan? Miten vaikeaa voi olla ymmärtää keskeiset toiminnat ja niiden vaikutukset?

Kappas. Turhautumisen aiheita on valtavasti. Huonoja kokemuksia. Epätoivoa ja suoranaista raivoa. Epäoikeudenmukaisuudella kuorrutettuna.

Miten olenkaan tähän asti kuitenkin jaksanut?
Huh huh.

Yksi syy on ylitse muiden: ihmiset. Monen monta hyvää tyyppiä kaikkien huonojen joukossa. Heidän vuokseen tai heidän avullaan on pää pysynyt pinnalla. Oma mukavuudenhalu on ajanut edelle silloin, kun on yrittänyt miettiä vaihtoehtoja. Helpompi on palata vanhaan huonoon kuin hypätä täysin tuntemattomaan. Pelko siitä, että astuu ojasta allikkoon on ihmeellisen voimallinen motivaattori sietämään kaikenmoista. Idealistinen luonne on vahva kallio pitkälle. Kun vain jaksaa uskoa muutokseen niin ehkä joku päivä saa yllättyä iloisesti. Sitä päivää ei tosin vielä ole tullut.