Läkähdyksissä

Taas on mennyt päiviä, ette ole kirjoittanut.

Itse asiassa, niinä päivinä kun on lääkärikäynti, en yleensä enää jaksa.

Lääkärissä revitään sielu auki ja tuijataan kirkkaalla valolla sisuskaluihin.

Siitä toipuminen ottaa aina aikansa.

Näitä lääkärikäyntejä on aivan liikaa minun jaksamiseeni nähden!

Torstaisella työterveyskäynnillä oli perusmeininki. Kyseessä oli jo toinen kolmikantaneuvottelu.
Heti alkuun lääkäri vähätteli ja sanoi jopa, että hänestä on liioiteltua vaatia koko organisaation muutosta, jotta minä voisin palata töihin.

Anteeksi kuinka?

Onneksi esimieheni esimies oli tulossa paikalle vasta myöhemmin.

Lääkärikin oli käsittänyt asiat niin pieleen kuin vain mahdollista.
Yritin vääntää rautalangasta, että talon tapoihin kuuluu selittää asioita hiukan liioitellen.
Yritin kertoa, että tulin väärinymmärretyksi. Selitin, että kun esimieheni esimies puhuu minun tavastani, niin oikeasti puhutaan vain siitä, että ihmiset noudattaisivat tämän firman työohjeita. Tekisivät työnsä niin kuin tässä firmassa on suunniteltu ne tehtävän.

Samasta asiasta annoin palautetta esimieheni esimiehelle välittömästi, kun hän saapui kolmikantakeskusteluun.

Tällä kertaa hän ehdotti, että minulle voitaisiin katsoa myös täysin uusi vastuualue. Houkuttelevaa.

Jostain syystä uusi vastuualue kuitenkin olisi jälleen uusi ympäristö. Sellainen, missä ei kukaan ole ennen tehnyt töitä. Sellainen, mistä kukaan ei etukäteen pysty sanomaan, paljonko työtä todellisuudessa on tehtävänä.

Lupasin kuitenkin miettiä.

Kävin uupuneen kollegan kanssa lounaalla heti perään. On yllättävän lohduttavaa, että voi jakaa sekavia ajatuksiaan jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Plussaa siitä, että ollaan samassa firmassa, koska ulkopuolinen ei voi käsittää firman sisäisiä kiemuroita, eikä tunne ihmisiä.

Perjantaille sovittu yksityisen psykiatrin käynti jännitti ja pelotti etukäteen aivan järjettömästi. Olin totaalisesti katkeamispisteessä ennen sitä. Odotushuoneessa ajattelin, että ympäröivät ihmiset näkevät vain tavallisen henkilön. Normaalin. Eivät näe sydämen hakkaamista, hikisiä käsiä tai sitä, että ylähuuli on tunnoton ja vatsassa velloo oksennus.

Psykiatri oli mielestäni varsin stereotyyppinen. Lasittunut katse. Minimaaliset reaktiot kasvoilla. Yritin paketoida tarinani jotenkin. Selitin miten ahdistavaa on joka viikko mennä todentamaan työterveyslääkärille, että en vieläkään jaksa. Varsinkin kun vastaanotto on noin surkeaa.

Psykiatrin mielestä tässä kohtaa tarvitaan lepoa.

Sain kuukauden sairasloman.

Helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla.

Tiedän, että aika kuluu siivillä, mutta siitä huolimatta olen onnellinen, ettei minua nöyryytetä joka viikko.

Ja kaikenlisäksi löysin facebookista vertaistukiryhmän! En odota suuria, mutta toivottavasti siitä on apua.
Tunnistan, että olen kipeällä matkalla, jonka määränpää ei ole ihan selvä.