DIAGNOOSI

Apua! Nyt minä olen virallisesti uupunut. 

Tässä kohtaa tie nousi niin pystyyn, että nöyrryin varaamaan ajan työterveyslääkärille. 

Häpeää uupumisen myöntämisesta oli itse asiassa helpompi kantaa, kuin odotin.

Vastaanotolla olin varmasti stereotypia uupuneesta neljänkympin kieppeillä olevasta naisesta.

Lääkärin kysyessä ”Mitä kuuluu?”

Repesin välittömästi kyyneliin. Sain takelleltua ”No hädin tuskin kasassa”.

Ei siinä 20 minuutissa kovin syvällisesti aiheeseen ehditä paneutua. Syitä on lukuisia ja seuraus on yksi.

-     Mun tarvii saada vetää henkeä. Niisk

-     Totta kai sun tarvii. Ja kyllä saatkin. Ajattelinkin, että kirjoitan sinulle viikon   sairausloman.

Mielessäni jo uuvuin lisää.
Ei viikossa toivuta tästä väsymyksen ja epätoivon määrästä. Ei viikossa tulla kuntoon vuosien ylikuormittumisesta.
Ehkä lääkäri ei myöskään sitä ajatellut. Pitäytyi ehkä jossain standardissa.
Näin kuuluu aloittaa.
Ehkä.
Toivon todella niin.

Takana pitkä putki, monta vuotta, täydellä teholla huhkittuja päiviä. Monta työmatkaa, joista viimeinen nosti seinän pystyyn.
Palatessani Euroopasta, jatkolento kotimaassa palasikin takaisin lähtöpisteeseen, jonka seurauksena oli kotona aamulla viideltä. Silloin viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli:

Tämä oli nyt tässä. En jaksa enää. Nyt on pakko saada lomaa. Sekoan. Nyt tämä oikeasti oli tässä.

Tuosta lääkärikäynnistä on jo mennyt aikaa jokunen päivä - välissä oli viikonloppu.
Tänään on virallisesti ensimmäinen sairauslomapäivä.

En ole ehtinyt palautua univeloista, jotka kertyivät viimeiseltä työmatkalta.
En saa nukuttua.
Rintaa puristaa ja henkeä ahdistaa.
Entä jos joudun viikon päästä menemään jo töihin?
Entä jos kaikki työtehtävät, jotka jaoin kolmelle ihmisille on edelleen tekemättä?
Kaikki vain tulevat anteeksi pyytävä hymy naamalla kertomaan, että en ehtinyt.

Yritän pakkorentoutua. Epätoivoisesti pakotan lihakset rennoiksi.
Yritän keskittyä hengitykseen.
Jossain kohtaa uni aina tulee hetkeksi. Unissakin prosessi jatkuu. Epämääräisiä juonenkäänteitä. Paljon pelkoa ja ahdistavia tapahtumia.

Lääkärille sanoin, että olen myös varmaankin masentunut. Itsetutkistelun jälkeen totesin, että en ole masentunut. Kaikki johtuu töistä. Yksityiselämässä on paljon hyvää ja energisoivaa, mutta töiden jälkeen aika menee toipuessa. Yleensä ilta ei riitä kuin nipinapin. Aamulla ei silti vituta lähteä töihin. Muistutan itseäni, että on oma valintani missä olen töissä. Tsemppaan itseni uskomaan, että haasteet on tehty voitettaviksi.

Olen jo mielessäni päättänyt, etten palaa töihin enne kuin jotain konkreettisia muutoksia työnkuvaani on tehty. Se tarkoittaa sitä, että joudun grillaamaan esimiestäni. Säälittää. Hän ei missään tapauksessa ole ilkeä tai pahansuopa. Ehkä ennemminkin sellainen lempeästi yksinkertainen.

Hiukan hidas, mutta omasta mielestään varsin kokenut.

Ja onkin.

Mutta ei esimiehenä ehkä – tai kenties hänen luonteensa ei vain sovellu tehtävään? Surkuhupaisuutta kuvaa ehkä se, että hän aina kyllä kuuntelee ja voivottelee mukanani ”Tämä tehtävähän oli jo ennalta kirjoitettu epäonnistumaan. Eihän kukaan voi selvitä hommasta, jota aiemmin hoiti kymmenen ihmistä. Se vain on liikaa yhdelle”.

Liikuttavaa, mutta samalla niin syövyttävää. Esimiehenhän kuuluisi kantaa vastuu ja tarjota ratkaisuja.

Kyllä hän tarjosikin. Sanoi, että joku voisi hoitaa puolestani pari hommaa. Yritin selittää, ettei se laske työkuormaani ja että itse asiassa kyseisiä hommia tarvitsee seuraavan kerran hoitaa vasta kahden vuoden päästä. Sen jälkeen hän vain oli hiljaa. Totesi: ”niin”.

Toisen kerran hän vihjaili, että titteli voisi olla toinen. Epätoivoisena mietin, miten voisin enää tarkemmin vääntää asiaa rautalangasta. Kysymys on vain ja ainoastaan liiasta työmäärästä!

Jätin siinä kohtaa vääntämisen ja tyydyin hakkaamaan näppäimistöä suurella raivolla.

Olen vakuuttunut, että insinööri-esimiehistä ei ole ihmisjohtajiksi. Heiltä pääsääntöisesti puuttuvat kaikki oleelliset taidot kohdata, asettua rinnalle ja motivoida. Heidän core interest on jossain teknisissä detaileissa. Tunteet ovat heille vaikeita. Psykologia on kaukana heidän mukavuusalueestaan. Heidän mielestään on riittävää, jos kysyy edes joskus kuulumisia tai toivottaa konferenssipöydän toiselta puolelta hyvää syntymäpäivää. Voinhan toki olla väärässä. Ehkä kaikki johtuukin vain alasta. Toisaalta teknisellä alalla on todennäköisesti myös suhteellisesti enemmän insinöörejä kuin jollain toisella alallla.

Tai ehkä tämä ei ole oppiarvo tai alakysymys, ehkä kaikki onkin vain ihmiskysymystä.

Itse asiassa oma esimieheni ei taida tietää, että olen opiskeluissani keskittynyt johtamiseen. Lopputyönä jopa tehnyt tutkielman aiheesta, miten johtaja näkee itsensä versus miten alaiset näkevät hänet. 

Johtajuus on kiinnostavaa. Siinä on paljon samoja elementtejä, joita olen huomannut opettajien työssä. Valtaosalla on kouluajoilta muistoissa yksi tai muutama opettajaa, jotka osasivat motivoida ja esittää asiat kiinnostavasti.

Joista piti.

Joita ihannoi.

Ja suurin osa opettajista oli täysin surkeita. Väärällä alalla. Opetusjälki oli kehnoa.

Sama pätee esimiehiin. On varmasti olemassa muutamia huippuyksilöitä. Joitakin sopivasti keskinkertaisia. Paljon niitä, joista ei entisen kollegani mukaan ole hyötyä, muttei haittaakaan. Ja iso osa surkeita tai ainakin keskivertoa huonompia. Väärällä alalla. Väärässä tehtävässä. Väärin perustein. Aika monelle titteli merkkaa enemmän kuin työn sisältö.

Onneksi tulevat sukupolvet tuntuvat olevan viisaampia ja seuraavat ennemmin omaa kutsumustaan ja kiinnostustaan kuin rahaa ja titteliä. Siitäs saamme me vanhanaikaiset!

Uupumiseni ei todellakaan ole yksin esimieheni vastuulla. Kaiken takana on laulunkin mukaan nainen.

Minä. Ihan itse.

Onnettoman perfektionisti luonteeni uhri.

Pärjääjä uskomukseni tuotos.

Pikkutarkkuuden orja.

Tie uupumukseeni oli varmasti viitoitettu jo varhaisesta lapsuudestani. Luultavasti jossain kohtaa karman kirjaa lukee: polta loppuun liian idealistiset ihmiset, anna aimo opetus elämän raadollisuudesta.

Tässä kohtaa lienee kuitenkin paikallaan erityisesti mainita, että tulen keskivertoisesti onnellisesta perheestä, olen onnistunut viettämään huolettoman lapsuuden ja saanut aina vanhempieni tuen. Olen sisarusparven toiseksi vanhin. En vastuunkantaja esikoinen, enkä lellivauva juniori. Jos nyt stereotypioita haetaan. Usein kyllä stereotypioilla on helpompi raamittaa asioita. Viisaat ihmiset tietävät, että kaikki ihmiset ovat enemmän kuin pelkkiä stereotypioita.

Kaikki ihmiset.

Elämässä on aivan turha takertua menneeseen. Me kasvamme sellaisiksi kuin kasvamme. Teemme valintoja kulloisenkin hetken tiedoilla ja taidoilla. Kaikilla on omat kipupisteensä. Aikuisena kaikki on kiinni siitä, miten hyvin ja nopeasti pystyy oivaltamaan muutamia perusasioita.

Hyväksymään itsensä.

Antamaan menneen olla mennyttä.

Tekemään rauhan itsensä kanssa. 

Oppimaan virheistä.

Voi aina valita onko uhri vai eteenpäinmenijä.

Henkilökohtaisesti sydäntäni vihloo, kun tapaan elämänsä ehtoopuolella olevan ihmisen, joka istuu marttyyrina ja uhrina kiikkustuolissa. Niin paljon annettiin hänen kannettavaksi ja joku toinen pääsi helpommalla. 

Sappeni kiehuu, kun törmään nuoreen, jolla elämä on edessä, mutta asenne huutaa ”elämä on minulle velkaa, kaikki ovat minulle velkaa, muut pääsevät helpommalla”.

Peiliin katsominen on haastavaa. Omien pettymyksien sietäminen suorastaan tuskallista. Mutta voi sitä tunnetta, kun pystyt katsomaan itseäsi armollisesti silmiin ja sanomaan:

”Olet hyvä tyyppi.

Olet hieno persoona.

Olet riittävä.

 Elämäsi on itsesi näköistä”.

Sitä tunnetta ei pysty kuvailemaan riittävästi. Siinä on samoja piirteitä kuin kohdatessasi sielunkumppanisi.

Onnea ja rauhaa. Paljon iloa ja kivenkova perusta, jolle asettaa jalat joka aamu. Silloin ei kukaan ole kenellekään velkaa. Elämä on auki ja unelmat toteuttamista varten. Silmät ovat levolliset ja suupielissä karehtii hymy.

Olet löytänyt ihmisen, johon voi luottaa.

Maaret Kallio kuvailee reippaan tytön syndroomaa oivallisesti kirjassaan Lujasti Lempeä.

Siinä se seisoo minun persoonani kuvaus ytimekkäästi. Hän on oleellisesti tavoittanut ne kohdat, miksi reipas tyttö ei ole sama asia kuin kiltti tyttö. Kiltti tyttö jää kaikkien jalkoihin, reipas tyttö vain omiin jalkoihinsa. Reipas tyttö jää aina vaille tukea ja apua, koska pärjää vallan hienosti, valittamatta, itsekseenkin. Hän on oma-aloitteinen ja aktiivinen. Hänellä ei ole sormi suussa missään tilanteessa. Hän on tottunut ongelmanratkoja, uupumaton puurtaja ja pettämätön luottohenkilö.

Aina.

Miten joku minua tuntematon voi pystyä sanoittamaan luonteeni noin täsmällisesti? Olen hämmästynyt, mutta mieltäni lämmittää tietoisuus siitä, etten vuoren varmasti ole tämän planeetan ainoa reipas tyttö. Mahtaako reippaalle pojalle taipua sama diagnoosi? Vai onko näissäkin asioissa sukupuolieroja?

Olen tunnistanut ja tiedostanut reippaus asian jo kauan sitten. Yrittänyt opetella toimimaan eritavalla. Tietoisesti välttänyt vastuunottamista tai asioiden loppuun viemistä muiden puolesta. Puristanut käteni tiukasti reisien alle, kun on tiedusteltu vapaehtoisia tekijöitä.

Nyt ei viitata!

Pinnistelyt mielessäni kieltäviä vastauksia. Yrittänyt keksiä kelpoisia tekosyitä, miksi ei. Nimenomaan yrittänyt. Onnistuminen on vähän niin ja näin.

Reippaus tulee selkärangasta. Avun vastaanottaminen sujuu paikoitellen, mutta avun pyytämistä en edelleenkään hallitse.

Pystyn kyllä olemaan itselleni armollinen. Ainakin osin. Mutta välillä suu on auki äänettömässä huudossa. Olen lamaantunut järkytyksestä. Miten itsekkäitä ihmiset ovatkaan? Miten kukaan ei huomaa, että minä en jaksa?

Miksi kukaan ei ymmärrä, että vaikka pystyn ihmeisiin, en aina halua tehdä ihmeitä? Kiitoksen sanominen ei kannattele minua. Ei se lämmitä sieluani, että kehutaan ”sinulta se onnistuu ja käyttää”.

Minä sen tiedän, jos kuka. Minä myös tunnen sen hinnan.

Muut ihmiset luulevat, että kaikki tapahtuu hinnatta. Voi miten mielelläni tapaisin toisen reippaan tytön. Haluaisin vertaistukea joltakin, joka tietää millaista on kantaa pärjäämisen reppua. Voisin kerrankin tuntea olevani normaali. Välillä keskinkertaisten ihmisten sietäminen käy työstä. On vaikea ymmärtää, miten jollakin menee sormi suuhun ja hanskat tippuvat pienistäkin vastoinkäymisistä tai haasteista. Kun itse on tällainen, se on itselle se normaali ja standardi, että asioista selvitään. Ilmeisesti keskiverto ihminen ei kuitenkaan ole vahva pärjäämisessä.

Eikä kenenkään tarvitsisi olla liian pärjäävä tai vahva.

Ei minunkaan.

Minullakin saa olla rajat, joita ei sovi ylittää.

Kysyn taukoamatta itseltäni, miten uuvuin reippauteeni? Mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin vai olisiko tämä joka tapauksessa ollut edessä jossain kohtaa? Ehkä ammattilaisten ohjauksessa olisin kyennyt välttämään sudenkuopan?

Onko se edes mielekästä jossitella?

 Ehkä perusteellinen ja tunnollinen luonteeni ajaa minua suorittamaan paremmin ja nopeammin tässäkin kohtaa? Tunnista oireet, syyt, seuraukset, tee analyysi, ratkaise ongelma ja siirry seuraavaan kohtaan. Haasteet on tehty voitettaviksi. Uupumisen selättäminen on vain tahdosta kiinni. Tiedän, että ei ole.

Asia on, kuten tavallista, tiivistymä monista syistä ja tapahtumista.  Olen ollut samassa työpaikassa kohta 11 vuotta. Se on melkein vanhemman lapseni elinikä. Ja kun katson häntä, ymmärrän miten paljon elämässä tapahtuu 11 vuoden aikana. Ja kuitenkin tuntuu, että kaikki on ollut samanlaista ja mikään ei ole muuttunut.

Töissä on samat ongelmat.

Työpaikalla on kutakuinkin samat ihmiset.

Samoista muutoksista on nyt jauhettu jo kymmenen vuotta.

Kokonainen ihmiselämä.

Muutamia muutoksia on tehty. Joitakin pieniä juttuja onnistuttu muuttamaan, mutta ilmapiiri ja kulttuuri on ja pysyy mädäntyneenä. Ihmisten arvostus ja ohjaus ei ole edistynyt pientäkään askelta. Pelottavan paljon on palkattu uuttakin väkeä. Varmaan heistä osa oppii talon tavoille, osa jättää leikin kesken ja loput vain sinnittelevät.

Heti alusta asti tein työkseni suorittavaa työtä kausiluontoisesti aivan liikkaa. Käytännössä olen yhdeksän vuoden ajan huhkinut suoraa viikkoa neljä kuukautta vuodesta ja tietysti pitkää päivää. Ja sen jälkeen on mennyt neljä kuukautta päästä henkisestä krapulasta yli.  Sopeutuminen normaaliin elämänrytmiin on yllättävän haastavaa, jos olet käytännössä asunut työpaikallasi.

Olen pitänyt kuukauden loman. Kolme kuukautta pelännyt ja ahdistellut tulevaa neljää kuukautta.  Ja kuitenkin pahinta on ollut se, että työ ei ollut oikealla tavalla haastavaa. Se oli haastavaa vain fyysisenä suorituksena.

Miten paljon jaksan sinkua ja taipua työn luonteeseen?

Montako suoritusta tai tehtävää pystyn tekemään maksiminopeudella, jotta ehtisin edes nukkua muutaman tunnin?

Miten taas kasaan itseni pala palalta takaisin normaaliin elämään, että käynkin töissä normaalin ajan, kun ruuhkakausi on ohitse?

Ja niinä vuosina oli pienet lapset. Oli kasvatustyötä. Oli omaa kasvua aikuisuuteen. Paikan etsimistä. Vanhemmuuteen kasvamista. Unelmien uudelleenarviointia.

Seinä nousi pystyyn ensin parisuhteessa. Ja samoihin aikoihin myös työelämässä. Elämä alkoi tuntua hukkaan heitetyltä. Olin antanut kaikkeni ja enemmänkin sekä työlle että parisuhteelle ja kummasakin tunsin jääväni vain ohitetuksi. Kukaan ei arvostanut sitä panosta, minkä annoin.

Parisuhteessa asiat lähtivät etenemään terapian kautta ja erillään elämisen muodossa. Sittemmin elämä on jälleen asettunut yhden katon alle, mutta töissä keskustelun avaukset tyssäsivät alkuunsa. Sain vain lisää töitä – jos kerran haasteita haluat.

Miten väärin voikaan haaste sanan ymmärtää?

Ja minä selvisin. Päivästä ja viikosta toiseen, kunnes päätin, että nyt riitti. Annoin puoli vuotta aikaa itselleni löytää uusia haasteita, mielekästä hommaa.

Päätin, että mikäli niitä ei firman sisältä löydy jään vaikka tyhjän päälle, mutta sitä samaa päättömyyttä en aikonut sietää enää pidempään. Halusin löytää merkityksellisen ja aidosti omalle potentiaalille sopivan työn. Siinä kohtaa jo uuvutti niin paljon, että oli vaikea jaksaa iltaisin keskittyä miettimään, mitä minä oikeastaan haluaisin ja mitkä ne minun todelliset kiinnostuksen ja osaamisen alueet ovat.

Kuukautta ennen asettamaani määräajan umpeutumista, minulle tarjottiin nykyistä työtäni. Samassa firmassa.

Olin fiiliksissä.

Nyt elämä aukeaa.

Vihdoinkin homma, jossa pääsen hyödyntämään osaamistani. Tämän tyyppisiin homminhan minä koulunikin kävin.

Niin luulin. Karvas totuus alkoi valjeta hitaasti päivien saatossa. Perehdytys oli näennäisesti järjestetty, mutta käytännössä toinen perehdyttäjä kieltäytyi opettamasta ja toinen totesi, että itse täällä muutkin ovat joutuneet opettelemaan.

Työssä tarvittavia työkaluja ei tarjottu lainkaan käyttöön. Eikä niitä itse asiassa ole vieläkään. Pian ymmärsin, ettei talossa ole business osaajia, eikä varsinkaan tehtävänkuvan vaatimia asiantuntijoita.

Asioita tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty.

Päätin kuitenkin yrittää käynnistää kehityksen omalla tontillani ja saada niskaotteen hommista. Opettelin ohjelmat. Pohjalla minulla oli vahva tieto, miten tuotanto toimii ja mihin kaikkeen minun tekemiseni ja tekemättäjättämiseni vaikuttaa.

Osasin prosessin.

Päätin yrittää oikaista toimintaa ammattimaiseksi. Lopettaa sen vanhan tavan, jossa tuhlataan firman varallisuutta täysin välinpitämättömästi. Suhtaudutaan rajapintoihin ylimielisesti tai vähätellen. Ei kanneta vastuuta siitä, että oma tekeminen olisi linjassa firman arvojen ja visioiden kanssa.

Paljon yritin, vähän saavutin.

Saan kyllä lähes päivittäin kiitoksia ja kehuja. Suurin osa ihmisistä arvostaa jämäkkää otettani ja suoraa avointa tyyliäni keskustella. Olen pystynyt onnistuneesti luomaan jonkin verran kommunikaatiota eri toimintojen välille, mutta paljon joudun vielä kädestä pitämään ihmisiä ja kulkemaan rinnalla keskustelun avauksissa.

Olen ihmisille Leelian lepotuoli.

Ihminen, jolle voi avautua aiheesta kuin aiheesta.

Kuulen ja kuuntelen tämän työpaikan ihmisiä. Pahaolo on suorastaan käsin kosketeltavaa. Muutoksen toivo uuden omistajan tuomana alkaa hiipua.

Kaikki tulee jatkumaan ennallaan.

Suurimmat vastustukset avoimelle keskusteluille on tullut ylemmiltä tahoilta. Siellä elää selvästi herran pelko ja oman kunnian raaka puolustaminen. Lähes poikkeuksetta jokainen esiin nostamani epäkohta tai kehitysidea on otettu vastaan hyvin nihkeästi, vähätellen, naureskellen, viittauksilla naisten valittamiseen tai ohittaen. Omaa pesää ovat herrat puolustaneet silläkin uhalla, että toiminta on epätaloudellista, epäloogista ja epäreilua.

Ennen kaikkea epäreilua.

Voisin hyvin laajasti esittää analyysia, mistä yrityskulttuurimme mädäntyminen johtuu. Syitä, miksi esimiesasemassa olevat eivät uskalla seisoa selkä suorassa. Mutta todettakoon lyhyesti, että pelko ajaa ihmisiä uskomattomiin tekoihin ja sanoihin. Monelle oman paikan puolustaminen menee jopa rehellisyyden edelle. Ihmisten kohtaaminen avoimesti on vaativa laji.

Surullista on se, että isossa organisaatiossa vastuunkantamattomuus mahdollistaa kaikensorttiset vääristymät ja mädäntymiset. Ja kuitenkin loppujenlopuksi viivalla on usean ihmisen päivittäinen hyvinvointi.

Lähtökohtaisesti olen siis itse luonut itselleni haasteet ja tavoitteet töissä. Olen monella saralla niihin yltänytkin, mutta jatkuvan parantamisen toistuva alas ampuminen on tehnyt hallaa jaksamiselle. Töiden epätasainen jakautuminen aiheuttaa pahaa mieltä lähes päivittäin. Miksi minun pitää kun toisten ei?

Miksi minun potentiaalia ei hyödynnetä?

Onko totta, että en ole mitään, koska en ole insinööri koulutukseltani?

Miksei kukaan kanna vastuuta mistään?

Miksi sekään ei riitä, että yrittää edes puhua?

En koe oikeanlaisena haasteena vain valtavaa määrää rutiinityötä. Ei se ole haasteellista. Se on lannistavaa

Olen yrittänyt ilmaista asioita eri tavoilla. Olen sanonut, että stressitaso on liian kova. Olen lähestynyt harkituilla sähköposteilla ylempiä tahoja. Kiinnittänyt erityistä huomiota ilmaisutapaan. Yrittänyt asettua vastapuolten saappaisiin.

Onnistumatta.

Välillä tunnen pohjatonta kiukkua, että minä aina yritän huomioida muut. Miksi en osaa olla vaativa ja törkeä ja hyväksikäyttävä niin kuin talon tapa näyttää olevan? Syyhän on selvä: se ei kuulu perusluonteeseeni. Vahvasti näen myös sellaisen käytöksen vaikutukset negatiivisuutena yrityksen sisällä.

Mitä keinoja siis jää jäljelle? Miten voin saada viestin läpi? Miten kestän katsoa loputtomiin, kun oikeat asiat valuvat kuin vesi hanhen selästä? Miten olla loukkaantumatta?

Miten määrittelen liian suuren työkuorman ja työn haasteellisuuden tai haasteiden puuttumisen niin, että kuka tahansa voisi sen ymmärtää? Neuvottomuus on varsin epämiellyttävä kaveri. Jatkuva ohitetuksi tuleminen kuolettaa työmotivaatiota pala palata.

Vuosien saatossa olen opetellut tuntemaan itseäni, toimintatapojani ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Olen aina ollut ulospäin suuntautunut, positiivinen ja iloinen.

Viime vuosina ilo on kadonnut.

Olen antanut 120% työlle ja saanut takaisin hyvin vähän.  Olen väsynyt siihen, ettei aikuisten ihmisten kanssa pysty puhumaan asioita asioina. Olen väsynyt siihen, että kukaan ei välitä yrityksistäni kertoa, että työtä on yksinkertaisesti liikaa. Olen harkinnut tekeväni vertailun työkuormista, mutta en ole jaksanut.

Olen niin loputtoman uupunut kaikkeen. Haluan tehdä työni hyvin ja tehokkaasti. Haluan löytää uudestaan sen innovatiivisen ja innostuneen työotteeni.

Haluan taas uskoa muutokseen.

Henkilökohtaisella tasolla haluan, että ajatukset pysyvät kasassa ja muisti palaa ennalleen. Haluan nauraa. Haluan jaksaa kotonakin.

En halua olla uupunut. En halua tuoda tätä väsymystä, vitutusta ja uupumusta joka päivä tuliaisina lapsilleni. En halua enää kuulla lapsiltani: ”mama, sä oot aina niin väsyny.”

Haluan tasapainon. On päivän selvää, että elämässä on hyviä ja huonoja päiviä. On rankkojakin vastoinkäymisiä. Kirsikkana kakun päällä ovat ne päivät, kun kaikki on yhtä juhlaa. Keskivertoisesti kuitenkin pitäisi olla hyviä päiviä enemmän kuin huonoja. Nyt ei niin ole.

Jokainen työpäivä vie minulta kaiken.

En jaksa elää elämääni kotona, koska uuvutan itseni työpaikalla.

Ei ole kohtuullista.

Ei ole elämisen arvoista.

Olen aina viljellyt sanontaa: Ei työnantaja tule haudallesi haravoimaan, kun joku toinen on osoittanut uupumisen merkkejä. Muistuttanut muita siitä, että arvostaisivat omaa elämäänsä. Miten vaikeaksi tämän todeksi eläminen onkaan osoittautunut omalla kohdallani!

Kun tänään vihdoin päätin, että nyt on painettava hätästoppia, ymmärsin etten voisi saada keneltäkään samanlaista tehokkuutta, palvelumieltä tai tarkkuutta tehtävien hoidossa, kuin kuka tahansa saisi minulta.  Minun tehtäväkseni on aina voinut tuoda ihan mitä vaan ja homma hoituu taatusti. Koskaan ei tarvitse murehtia, hoidanko lupaamani. Lunastan jokaisen lupaukseni ja muidenkin lupaukset.

Nyt kun olisin tarvinnut itselleni apua, tekee kipeää etten voi saada sellaista varmuutta.

Jaoin viikon tekemättömät hommat kolmelle kollegalle. Yhden kollegan ei tarvitse sijaistaa, koska hän ei halua (suututtaa!!).

Pahin pelkoni kaiken tämän itkun ja väsymyksen keskellä on, että palaan töihin ja pikkuhiljaa pöytä täyttyy ”anteeksi en ehtinyt” räpellyksistä.

En kestäisi sitä.

Haluan ehdottomasti palata ainoastaan ja vain puhtaalle pöydälle. Ei kesken jätettyjä ”liian vaikeita” juttuja tai muuten vain unohtuneita asioita.  Ja ehdottomasti haluan työkuorman uudelleenarvioinnin sekä reilumman tönjaon. Haluan, että minun potentiaalini tunnistetaan ja työnkuvassa annetaan riittävästi kehittymisen mahdollisuuksia ja haasteita.

Ehkä niiden, joilla työkuorma on alhainen, joillakin lähes mitätön, on resursseja sietää yrityksen kulttuuria. Heille syyllisen osoittaminen on asioiden korjaamista tärkeämpää. He käyttävät jatkuvasti valtavat määrät energiaa itsensä pönkittämiseen.

Kun asenne on kohdallaan, ei sellaiseen ole aikaa eikä haluakaan.

Varsinainen vastuun väistäminen ja virhe tapahtuu esimiestasolla. On esimiesten tehtävä turvata tasapuoliset työolosuhteet. On esimiesten tehtävä tunnistaa yrityksen kipupisteet ja aktiivisesti löytää konsteja niiden parantamiseen tai ainakin lieventämiseen. Esimiehillä tulee olla selkäranka. Heidän tulee olla esimerkillisesti sitoutuneita yrityksen arvoihin ja strategioihin.

Näin ei meillä ole. Esimiehet naureskelevat muiden mukana arvoille ja visioille. Esimiehet sanovat ääneen, ettei ohjeita tarvitse noudattaa. Esimiehet eivät millään tavoin pyri tasapuoliseen työnjakoon tai avoimeen keskusteluun. Esimiehet itse sanovat, ettei kehityskeskusteluja kannata pitää. Samaan aikaan heiltä jää huomaamatta, että vastuu olisi nimenomaan heillä.

Ja tähän ei puutu kukaan.

Aina on joku toinen osasto tai joku toinen henkilö jonka selän taakse mennään, kun oma osaaminen loppuu. Tehdään vääriä asioita. On helpompaa ratkoa kaverin ongelmaa kuin omaa. Omien ongelmien tunnistaminen vaatisi kivun sietämistä. Se ei tunnu olevan mahdollista.