Pakotetaanko minut töihin?

Eilen illalla nukahdin miettien sitä, miten voisin oppia olemaan ottamatta stressiä työstä? Miten voisin suhtautua asioihin siten, etteivät ne kuormita minua suunnattomasti?

Luulen kyllä, että asialle ei paljoa ole tehtävissä. Enemmän on kysymys siitä, että luonne ja moraali pysyvät, mutta ikä tuo tiettyä seesteisyyttä toimintaan ja näkökantoihin.

Tunnistan omat ylikerroksen merkit hyvin. Samat oireet ovat ilmaantuneet kautta aikojen muistuttamaan siitä, että on aika rauhoittua ja vetää henkeä. Tällä kertaa ne olivat aktiivisina pinnassa liki vuoden. Eikä arjessa tehdyt hiljennysliikkeet enää olleetkaan riittäviä.

Siivoilin kaappeja. Asetin päivän tavoitteeksi viisi laatikkoa tai hyllyä. Kaksi olen tehnyt. Niissä on ollut säilössä lasten vauva-aikaan liittyviä kortteja, kirjeitä, vauvakirja, askarteluja, äitienpäiväkortteja ja kaikkea muuta irtonaista valokuvaa ja sen sellaista.

Sitä itkun määrää!

Kädessä oman äitini kirjoittama kirje, kun minusta tuli äiti. Tai mamihan minusta tuli. Äiti oli liian vaativa sana. Liian täynnä täydellisyyttä. En halunnut itseäni kutsuttavan tuolla maailmankaikkeuden lempeydellä.

Kestämätöntä, että tänään äitini makaa sairaalassa syöpädiagnoosia odottaen. Kolmetoista vuotta sitten olin hämmentynyt uudesta ihmeestä, joka valtasi koko maailmani. Oma äitini oli ainoa, johon luotin. Hän valoi minuun uskoa. Hän kertoi väsymättä, että olen onnistunut vanhempi. Olen riittävän hyvä.

Laatikoiden sisällöstä ymmärsin, että olen padonnut jaksamattomuutta sisälläni koko työurani. Kahlasin läpi mielikuvia, joissa sieluni itkee tukahdutettuna kaikista vaatimuksista. Niin monta vuotta, kun oli pakko jaksaa painaa projekti loppuun. Oli pakko salvata ovi syyllisyydeltä. Jättää pieni lapsi itkuisena tarhaan. Kääntää selkä aviomiehelle. Torjua minuus ja puurtaa läpi harmaiden vuosien. Miksikö? Koska pelkäsin. Pelkäsin, etten koskaan riitä kenellekään. Pelkäsin, etten ole muiden veroinen. Pelkäsin, että minulta viedään työ, jollen pärjää. Pelkäsin asioita, jotka nyt vuosien päästä tuntuvat täysin mitättömiltä ja turhilta.

Elämä ei ole ollut pelkkää mustaa, harmaata ja valkoista tuolloinkaan. On ollut monta hyvää päivää. Läheisyyttä, lämpöä ja hellyyttä. Tavallista arkea. Siedettävää ja oman kokoistakin. Pohjalla on kuitenkin pakosti painettuna ollut riittämättömyys. Valtava palo, että töistään saisi kiitosta ja tehtävissään ylennystä. Varovasti vastuita kyselinkin. Lisätty lasti ei tuonut helpotusta. Ja sitä kiitosta ei koskaan tullut, sellaisena kuin olisin sitä kaivannut.

Tämän päivän ahdistuksiin tulee taas pelko tulevasta. Lähinnä perjantain psykiatrilla käynti. Voi se saatanan sairasloma! Se voi ressata ihmisen raunioiksi. Pelko siitä, että pakotetaan töihin. Mielikuvissani palaan toimistooni. Pystyn aistimaan aamun tunnelman. Koskettamaan pöydän pintaa, selaamaan papereita, jotka jäivät hallitsemattomiin pinoihin. Haistamaan konttorin tuoksun. Pölyn ja kopiokoneen. Kuulen askelten lähenevän ja ensimmäisen vaatijan askeltavan ovelleni. Paniikki! En pysty. En kykene vastaamaan mihinkään. Kaikkeen pitäisi reagoida heti. Olla nopea ja tehokas. Minusta ei ole siihen.

Voiko se psykiatri olla niin julma, että pakottaa minut töihin tässä kunnossa? Pitääkö minun mennä sitten jonkun toisen lääkärin vastaanotolle? Ryhtyä terveyskeskuskiertolaiseksi? Koluta viikosta toiseen ovelta ovelle, anellen lisäaikaa toipumiseen?

En halua uskoa sitä.

Ja kuitenkin pelkään.

Pelon kanssa tahtoisin paeta maailman ääriin. Istua autiolla saarella, varpaat hiekkaan kaivettuna. Yksin. Kaukana kaikesta todellisuudesta. Katsoa horisonttiin. Halata itseäni. Keinuttaa hitaasti. Siihen asti, että pelko häipyy ja ahdistus lakkaa.

Ajatella tai olla ajattelematta. Piilossa jokaiselta pahalta. Suojassa kaikilta suruilta. Istua vain ja tyynnytellä mieltäni. Suoda sielulle hengähdystauko. Antaa olkapäiden laskeutua omille sijoilleen, alemmas korvien seudulta. Hengittää syvään, hitaasti.

Ja vain olla.

Viipyillä tunteiden kanssa rauhassa. Puhaltaa merelle paino rinnan alta. Antaa auringon vapaasti paistaa ja hiljaisuuden ottaa syliinsä. Pienen hetken olisin täydellisessä rauhassa kaiken kanssa. Olisin ja hengittäisin vapaasti.

Tähän mielikuvaan minä pakenen.

Ai niin – se painonhallinta! Kaiketi ihan kohtuullisen  hyvillä leveleillä mennään. Olen tänään syönyt yhden leivän, joka ei kuulu repertuariin varsinaisesti.  Sekä pienen pussin karkkia. Ahdistukseen sen söin. Sallin sen kuitenkin, koska ensin kuulostelin tarkkaan syitä. Ja kuinka ollakaan, ahdistus helpotti hetkeksi. Uusia virikkeitä kaipaan kipeästi ruokiin, mutta kiinnostus on vähissä. Sama kait se, mitä syö, kunhan ei syö liikaa. Aamusta myös jumppasin kahvakuulalla. Illasta kävin juniorin kanssa kirjastossa ja puistossa omatoimikuntosalilla. Ei tullut hikikään, mutta happea tuli.

Se riittää tänään.